Ylösnousemus I

1899.

_"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."_

(Mat. 18: 21, 22.)

"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa omassa silmässäs."

(Mat. 7: 3.)

"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."

(Joh. 8: 7.)

"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."

(Luuk. 6: 40.)

I.

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;--kevät oli sentään kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia, vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut, poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan täysikäiset ihmiset--ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,--kauneutta, joka herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta, tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia--kaksi naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

--Haetteko Maslovaa?--kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven, jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan, ja huusi:

--Maslova oikeuteen!--ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.

Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava, lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.

Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.

--Alappa joutua sieltä, Maslova,--pian!--huusi päävartija oveen.

Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät, vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä, katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot. Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea, litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti luukulle ja käheällä äänellä sanoi:

--Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.

--Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,--sanoi Maslova päätänsä keikahuttaen.

--Eipä tietenkään kahta,--sanoi päävartija esimiehen luottamuksella omaan sukkeluuteensa.--Eteenpäin, mars!

Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,-- nishninovgorodilainen talonpoika--jolla oli punaset, rokonarpiset kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia. Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät pääporttia kohden.

Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä kivikatua.

Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.» Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä, teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.

Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan verraten puhdas, keväinen henki;--teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin. Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi, saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi raskaasti, kun muisti asemansa.

II.

Vangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli herraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen äitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli synnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset kastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt hänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se pian sai kuolla nälkään.

Näin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki olivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli kuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut samallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi navettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut lehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen kanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin siitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä pois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän kastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja rahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten nimittivätkin sen »pelastetuksi».

Lapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Isoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat tytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja miellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään.

Vanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi--Sofia Ivanovna, joka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi--Maria Ivanovna. Sofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi sitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi tehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen, rankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden kahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja puoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella nimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä Katenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita, kiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia, toimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa ääneen lukemassa.

Hänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että elämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi, tottunut kun oli herraselämän hempeyteen.

Näin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli saapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja Katjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään, rakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika poikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa neljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja, pistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti pois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai varmasti tietää olevansa raskauden tilassa.

Siitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan ajatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi haluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin tietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita sanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa.