Laulu tulipunaisesta kukasta

»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

Hän istui hetkisen pää käden varassa.

»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt. Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä raastaa------.»

»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»

Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella metsätiellä.

Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.

Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, vai--?»

»Tprui Tähdikki, tprui Tiistikki, tprui tyttöin, tulkaa jo pois!»

Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä kukkulan lakeen tähdättynä.

Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne viettävää rinteen syrjää alaspäin.

Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna. Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi kiinteästi tyttöön.

Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...

»Tprui Mansik...»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja seisattui paikkaansa. »Olavi--?»

»Annikki!»

Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni. »Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.

»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä tullessasi...»