Kootut teokset 1: Runoelmia 1868-1885

VUODET 1868-1870.

LUKIJALLE.

Täss' on virteni vähäiset, Lapselliset laulelmani! Suosit niitä vai vihannet, Ethän polkene poroksi. Kun et viihdy kuulemahan, Ohi korvaisi kuleta, Salli ilmoja samota, Koetella korkeutta: Kyll' on taivaalla tiloja Sävelille suuremmille, Saati pienen lehtolinnun, Lauluille vähäväkisen.

KUN VAAN LAULAA SAAN.

Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan.

Onnellisna eläisin, Hyv' ois mökki pienoisin, Kun vaan laulaa saan.

Sodan pauhinassa ois Multa kuolon pelko pois, Kun vaan laulaa saan.

Mun jos kahlein vangittais, Vapaus rinnan valloittais, Kun vaan laulaa saan.

Sairaana jos vaikeroin, Silloinkin iloita voin, Kun vaan laulaa saan.

Haahmoin kanssa taistellen Murran henget manallen, Kun vaan laulaa saan.

Vietkö, Luoja, luokses mun, Soitan, tanssin eessä Sun, Kun vaan laulaa saan.

Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan.

NYT MÄ LAULAN.

Nyt mä laulan! Kuunnelkaatte, Kuunnelkaatte kummallista!-- Täss' on seinät särkynehet, Katot maahan murtunehet, Lattiat lovistunehet, Rikki ruudut ikkunoista: Laulan seinät seisomahan, Katon päälle kaartamahan, Laulan lattian lujimman, Ruudut ikkunan ihanat.--

Viel' on seinät siivotonna, Katto noen karvallisna, Lattia lakaisematta, Peite puuttuu ikkunoilta: Seinät laulan loistaviksi, Katon kullan kiiltäväksi, Laulan silkit lattialle, Taivon ikkunan etehen.

Vielä laulan pitkän pöydän, Siihen peiton purppuraisen, Siihen kukkaset koreat, Kaunihimmat luonnon kaiken; Siihen mettä maljat täynnä Mehuisinta, makuisinta, Mit' on luonto lypsynynnä, Antanunna äidin rinta.

Vielä laulan lempilinnut: Sulhon sorjan, neidon nuoren. Kuvastinna katto heille, Seinät loistavat sulona, Leikiksensä lattiainen, Heille ikkunat iloksi, Pöytä kaunis kunniaksi. Kukkia min katselevat, Senpä taivon enkeliä; Minkä mettä maistelevat, Senp' on autuus sielussansa.

SUOMALAISELLE.

Vieläkö on urhoutta Suomalaisen suonissa? Saiko suku raikkautta, Saiko miehet miehuutta, Niinkuin oli isiemme Rinnan alla urhous: Armahalle Isänmaalle Kuolema tai vapaus!

Katso, kuinka sankaruutta Sukusi vaan kuvailee! Muista vielä muinoisuutta, Siellä kuva loistelee! Katso, kuinka kirkkahana Diamantti tirkistää, Luolastansa Kunniansa Taivahia kaunistaa!

Kuule kuinka sulokielin Laaksoin hongat laulelee, Hengäten ja hellämielin Toisillensa kertoilee: Oi kuin tässä verta vuoti, Sankarit kun sortuili, Tässä kansa Eestä maansa Kunnialla taisteli.

Astu tuolla ahoillamme!-- Siellä ruoho ruskottaa, Siellä veri isiemme Kukissakin kuiskuttaa: Kenen maa ja kenen valta? Eikö sen, min vuotanut Veri siihen Viimeisehen Pisaraan on pudonnut?

Katso, kuule koskiamme,-- Rauhaton on riehuna! Virroissamme, puroissamme Virtaa vesi kiehuna. Kaikkialla--koko luonto Sama sull' on muistutus: Elämälle, Kuolemalle Sankaruus on kaunistus.

KOHTALOSI, SUOMI.

Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Satamasi, tyynen landekkehen, Miss' ei läiky laineet myrskyisinä, Rannoiltasi lyöden lohkareita, Sortamalla sulot suojastosi? Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Laakson, missä kukkain, pensahitten Varjostossa vietät vapautta, Nautit ilon, elon hekumata, Mettinen kuin nurmen-kukkasista Mettä imee, ihaa kauneutta? Vaiko, Suomi, seisot kukkulalla, Kirjavana mihin kuvastaapi Onnesi sun taivas tähtinensä, Selvinnynnä epäilyksen säistä?

Mutta muista: meren tyynimmänki Syvyydess' on kätkyt kuohutarten, Petollisna mitkä mellastaapi, Kunnes tuovat myrskyn toivottoman Hävittämään rantas rauhalliset. Muista myöskin, miten mettiäinen, Uupunut mi onpi unehensa Mesikannun kultakupehilla, Tallatahan usein astujoilta Tahi ryöstää vieras väijyväinen Puhtahaksi parhaat aartehensa. Niinpä muista, koska kukkulalla Lujimpana luulet seisovasi, Selvinnynnä epäilyksen säistä: Vaara onpi silloin vaarallisin, Tuulet uhkaa yhä tuimempina, Vihurina puuskat vinguttaapi, Honkiakin ahtain alankohon.

Siispä taukoo unen horroksista, Jo nyt katso, ettei oikeutes, Oikea sun kätes kärventyisi Roviolla rojutavarana, Kuni kannel kultakielinensä Suomalaisen oli sortumillaan Muukalaisen mustakoppeliksi. Siispä nouse, silmää ympärilles, Suomalainen, tilaas tarkastele, Milloinki mi lienee kohtalosi! Vaappumatta seiso vastuksissa, Tyyvennessä aina torkkumatta Kuni vahti, maasi varjelia, Suojelia kansas, kunniasi!

POHJAN MAILLA.

Miksi täällä pohjan mailla Elon myrskyt mellastaa, Vaikka luonto laakson lailla Tyynen rauhan tarjoaa?

Suotta tänne muilta mailta Raatolinnut lentelee, Jalot joutsenet kun noilta Maamme soilta soutelee.

Suotta mustat korpit kauhun, Kavaluuden kantaa saa, Koska käet suoran laulun Lempi-äänin ilmoittaa.--

Näyttää kuin tää kallis kansa Orjuutehen poljettais, Näyttää kuin ei kunniaansa Suuremmaksi arvattais.

Ei niin--kuulkaa korven hongat!-- Isäin lahjaa tuhlata! Vielä seisoo seinät, tolpat, Käsivarret kahleitta!

Vielä huutaa hurme maasta, Kummut kutsuu vannomaan, Ääni toinen taivahasta Iskee tulen leimumaan.

Niinkun tomu tuulen tieltä, Väärät maasta haihtukoon! Ken se käyttää kyitten kieltä, Surma hänet sortakoon!

ITKU LAAKSOSSA.

Mä itkin laaksolossa, Keskellä kukkia: Ol' kukat kuivamassa, Ei noussut nuppia.

Ne kaatui kuihtumalla, Kuin korsi kuivunut, Mi poudan polttamalla On maahan murtunut.

Siin' istuin--ympärillä Ei linnut laulaneet, Kuin ennen kesäisellä, Käköiset kukkuneet.

Mun kieri kasvoilleni Taas kylmät kyyneleet, Kun katsoin kukkiani Eik' enää hymyilleet.