Elsa

Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä näki.

Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä emäntänsä peitteli.

»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli tullut upporikas mies.»

Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua, jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen niitten elämän aikaa.

»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»

Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille, vähinosaiselle lähimmäiselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja vähä väliä hymyili iloisena.

»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin ohjattu.»

Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin. Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää». Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin neuvoa keksitä.»

»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.

»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»

»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»

»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää, minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»

»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton hökäle.»

Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion leski lupasi kernaasti menevänsä.

Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa, sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi varmuutta.

Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa. Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada suustansa.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.

»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä hilpeästi.

»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.

»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»

»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän tuolia etsiessään.

Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei kerrassaan mitään sanoikseen.

»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.

»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä huolen pitää.»

»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä: sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»

Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, jolle hän oli uppiniskainen.

»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti, jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.

»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja mielestään.»

»Niinkuin te?»

Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän epäilyksien väliin.

Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein voittanut, selitti hän, vaan vakuutti: