Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta

Petronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten tavallisesti. Hän oli edellisenä iltana ollut Neron luona kemuissa, ja ne olivat kestäneet myöhään yöhön. Viime aikoina oli hänen terveytensä alkanut horjua. Aamuisin herätessään valitti hän olevansa aivan kankea ja kykenemätön kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat aamukylvyssä huolellisesti olivat muokanneet hänen ruumistaan, niin pääsivät laiskat veret taas liikkeelle, mies heräsi ja virkistyi, hänen voimansa palasivat, ja hän jätti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen osaston, ikäänkuin uudesti syntyneenä, silmät säteillen älyä ja huolettomuutta, nuortuneena, elämänhaluisena, käytöksessä maailmanmiehen sirous ja näennäinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei suotta omistanut nimeä »kauneuden tuomari», »arbiter elegantiarum».

Julkisissa kylpylaitoksissa kävi hän harvoin: vain silloin kun siellä esiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai kun ephebioissa oli erityisen jännittäviä paineja. Olihan hänen omassakin »insulassaan» kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa aikalainen oli häntä varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin erinomaisella aistilla, että itse Nero piti niitä parempina kuin keisarillisia kylpyjä--vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin puolin komeammat.

Hänen oli noissa kemuissa täytynyt kuunnella Vatiniuksen ikäviä sukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun kysymyksestä: onko naisella sielu? Hän nousi myöhään ja läksi paikalla kylpyyn, jossa kaksi jättiläiskokoista orjaa laski hänet pitkäkseen sypressipuiselle, valkealla egyptiläisellä byssoskankaalla peitetylle pöydälle. Sitten he kastoivat kämmenensä hyvänhajuiseen öljyyn ja rupesivat hieromaan hänen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin odotti Petronius lämpimän kylvyn vaikutusta. Lämpö hierojien käsistä virtasi häneen ja karkoitti väsymyksen kuin pyyhkäisemällä.

Hyvän aikaa hän oli pysynyt äänetönnä. Nyt hän avasi silmänsä ja rupesi kysymään, kummoinen ilma oli sekä olivatko gemmat, jotka kultaseppä Idomenus oli luvannut tänäpaivänä lähettää nähtäviksi, jo tulleet. Hän sai kuulla, että ilma oli kaunis, että Albanian vuorilta puhalsi lauha tuuli, mutta etteivät gemmat vielä olleet tulleet. Petronius sulki taasen silmänsä ja käski kantaa itsensä tepidariumiin. Samassa astui oviverhon takaa esiin ilmoittaja, »nomenclator», sanomaan, että nuori Marcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vähästä Aasiasta, pyysi saada häntä tavata.

Petronius käski viedä vieraan tepidariumiin, jonne häntä itseään juuri piti kannettaman. Vinitius oli hänen vanhemman sisarensa poika, sisaren, joka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erään Tiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut Corbulon parttilaisia vastaan lähetetyssä väessä ja sodan loputtua palannut kaupunkiin. Petronius piti hänestä, tunsipa miltei hellyyttä häntä kohtaan, sillä Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi sitäpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja siihen pani Petronius erittäin suurta arvoa.

"Terve sinulle, Petronius!" huudahti nuori mies, joustavin askelin astuessaan tepidariumiin. "Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata onnettomuus!"

"Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan jälkeen," vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan poimuista, johon hän oli kääritty. "Mitä uutta Armeniasta, ja etkö Aasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?"

Petronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut tarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tälle tosiasialle oli miehen luonne: Petronius oli nimittäin kuuluisa naisellisuudestaan ja rakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hän muisteli vielä mielellään noita aikoja, jotka todistivat mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän vain olisi tahtonut.

"Minä osuin Herakleaan," virkkoi Vinitius, "sillä Corbulo lähetti minut sinne noutamaan lisävoimia."

"Vai Herakleaan! Tunsin siellä erään tytön Kolchiksesta, jota en vaihtaisi koko täkäläiseen naisväkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien puolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista, Tigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori Arulanus vakuuttaa, että he omassa keskuudessaan aina kävelevät neljällä jalalla ja että he vain meidän edessämme tekeytyvät ihmisiksi. Paljon heistä nykyään puhutaan Roomassa, ehkä siksi että on vaarallista puhua muusta."

"Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi kääntyä tappioksi."

"Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars itse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmä. Minä pidän hänestä, jollen muusta syystä, niin siksi, että Nero pelkää häntä."

"Corbulo ei ole tyhmä mies."

"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho sanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä missään suhteessa eroa siitä."

Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä, huomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat. Silloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena kysymään hänen terveyttään.

Petronius avasi silmänsä.

Terveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen määrään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi kysyä: »istunko minä?»--Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli sulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius, ei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa tietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten näinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!