Koti: Eli Perhesuruja Ja -iloja

Aamuriita ja iltakina.

«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!» lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.

«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta -- nuo oivalliset asiat ovat vähäsen vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä hiljaa.

Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven -- sehän käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä -- niin pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja lastenkamarin lävitse; -- sehän olisi mainiota!»

Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten pantaisiin?»

«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin kyllin!»

«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä nurkassa istuu!»

»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin edullista saada tähän ovi?»

«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»

«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat tietysti vanhoilliseen puolueesen!»

«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta ja hääräämisestä!»

Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta -- emmekö vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja lapset, -- eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, Elise-kulta»...

«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.

Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen jäykkiin, paljaihin oksiin.

«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»

«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»

«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin köyhäinhoidosta?»

«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty -- siinä on mitä alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»

«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»

«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»

«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»

«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!»

«Mitä? N--kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? -- tuon äidittömän pikku raukan!»

«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle päätteeksi -- maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»

«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»

«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa, kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se ei kelpaa niin mihinkään!»

«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä kuppinen.»

»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin kiipeävät kahvipöydälle...»

«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»

«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»

«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»

«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua? Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»

«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»

«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella. Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos ovenne -- ovatko nekin kotitekoisia -- päästävät minun menemään.»

«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»

«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»

«Hovimarsalkka V--n leskirouvan luokseko?»

«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati! Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»

«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä neiti Raskista?»

«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin neidistä?»