Teuvo Pakkala: Kirjailijakuva
Public-domain ebook
Teuvo Pakkala: Kirjailijakuva
by Juhani Siljo
Language: fi363 downloads on Project Gutenberg
Subjects
In: Biographies
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #16774.
The opening · free to read
I
Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus.
Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille, joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.
Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään, kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.
Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin, jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen.
Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on selitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin kenenkään 80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka tulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan ajan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli samansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, -- senverran ja sillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan alunpitäen --, ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden) edustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille kirjailija-yksilöille.
[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.
Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa -- se tunnehan oli herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana --, vaan myös nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi: varsinainen kaupunki -- porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous -- häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä pienine elämänmuotoineen.
Tämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei Pakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee partioretkiä kaupungin 'sydämeen', näkee hän siellä kuonan alla kultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös 'vaaralaisissaan' inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja itsekylläisyyteen.
Siten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen, uskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti pois tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti häntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään, estämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan vertauskuvalliseen runouteen.
Ii
Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.
Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: Lapsuuteni muistoja (v. 1885). Siitä, samoinkuin seuraavasta, Oulua soutamassa (v. 1886), -- tuli kirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme onnellinen salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt 'Vaaran', 'Elsan', Lapsien' aihevarat.
[1] Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan kirjoitus: 'Miten minä aloin.'
Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti -- suorastaanpa henkensä uhalla -- aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. -- Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.
Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut soittaakseen palokelloa -- nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti, yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista' kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8), ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä.
Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. -- Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. -- Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin' kerää: 'Siihen aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä.
Eräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus 'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa täydellisellä välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon, mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]
[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja sehän on sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.
Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä, kuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija löytää kyllä 'köyhässäkin kansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin Aappo 'Elsassa'), -- syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän säädyn osalle.
Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, -- tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. -- Heidän 'harrastuksiaan', -- joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän 'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt'). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä 'vaaralaisten' elämässä yleensä.
The book keeps going
Keep reading, and see it illustrated
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.
Scenes Storieta drew for other classics.
