Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista

Lähtö Shawsin kartanoon.

Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.

Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi kainaloonsa.

»Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.»

Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.

»Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.»

»Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen olevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on järkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi vastaanotetuksi.'»

»Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli Shawsin kartanon kanssa?»

»Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat -- Shawsin Balfour -- vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti allekirjoittanut.»

Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän maalaisopettajan pojalle.

»Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?»

»Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi -- olen näet vakuutettu että he ovat sinun heimolaisiasi -- käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni, vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»

Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä pitäisi käyttäytyä.

»Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi» sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee -- huomaa, hän on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.»

»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.

»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä esinettä.»

Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa hännystaskusta.

»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi: pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan. Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen, joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»

Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta. Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.

»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»

Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella musteella oli kirjoitettu seuraavaa:

"Miten kielon nestettä valmistetaan.

Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja terveille, miehille ja naisille."

Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:

"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."

Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle. Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi, silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa, hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.

2 LUKU.

Perille.

Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky sydämeni sykähtelemään.

Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa, vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut elämänhalu.

Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä, että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.

Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta, jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.

Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.

»No, miksi niin!» sanoi hän.

»Onko se suuri kartano?» utelin.

»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»

»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»

»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään, jota talonväeksi voisi sanoa!»

»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»