David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset

1. Pitkän matkan alku. 2. Autuaana. 3. Tätini kummastuttaa minua. 4. Alakuloisuutta. 5. Innostusta. 6. Vähän kylmää vettä. 7. Eräs kumppani-kunta hajoo. 8. Wickfield ja Heep. 9. Matkamies. 10. Doran tädit. 11. Ilkeyttä. 12. Toinen takaisinkatsaus. 13. Taloutemme. 14. Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen. 15. Uutisia. 16. Martha. 17. Perheellisiä oloja. 18. Minä kietounnun salaisiin seikkoihin. 19. Mr. Peggotyn uni käy toteen. 20. Vielä pidemmän matkan alku. 21. Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä. 22. Vielä yksi takaisinkatsaus. 23. Mr. Micawber'in raha-asiat. 24. Myrsky. 25. Uusi ja vanha haava. 26. Siirtolaiset. 27. Poissa-olo. 28. Takaisintulo. 29. Agnes. 30. Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää. 31. Valkeus loistaa tielleni. 32. Eräs vieras. 33. Viimeinen takaisinkatsaus.

ENSIMÄINEN LUKU.

Pitkän matkan alku.

Mikä on luonnollista minussa, on luonnollista monessa muussa ihmisessä, arvaan minä, enkä niin muodoin pelkää kirjoittamasta, etten ollut koskaan rakastanut Steerforth'ia enemmän, kuin nyt, jolloin ne siteet, jotka yhdistivät minut häneen, katkaistiin. Haikeassa tuskassani, kun huomasin hänen kunnottomuutensa, ajattelin enemmän kaikkia, mitä hänessä oli loistavaa, miellyin enemmän kaikkiin, mitä hänessä oli hyvää, tein enemmän oikeutta niille ominaisuuksille, jotka olisivat voineet saattaa hänet jaloksi ja kuuluisaksi mieheksi, kuin mitä ikinä olin tehnyt silloin, kuin ihastukseni häneen oli ylimmillään. Vaikka syvästi tunsin, että olin tietämättäni ollut osallinen, kun hän häväisi kunniallisen perheen, luulen, että, jos olisin kohdannut hänet kasvoista kasvoihin, en olisi kyennyt lausumaan yhtäkään moitteen sanaa. Minä olisin rakastanut häntä niin paljon vielä -- vaikka hän ei enää lumonnut minua -- minä olisin niin hellästi muistanut rakkauttani häneen, että olisin, luullakseni, ollut yhtä heikko, kuin sairasmielinen lapsi, kaikissa, paitsi semmoisen ajatuksen pitämisessä, että me vielä keskenämme yhdistyisimme. Semmoista ajatusta minulla ei koskaan ollut. Minä tunsin, niinkuin hän oli tuntenut, että meidän välimme ijäksi oli rikkountunut. Mitkä hänen muistonsa minusta olivat, en ole koskaan saanut tietää -- ne olivat ehkä keveät kyllä ja helposti haihdutetut -- mutta minun muistoni hänestä olivat niinkuin muisto hartaasta ystävästä, joka oli kuollut.

Niin, Steerforth, sinä olet aikoja sitten kadonnut tämän surkean kertomuksen näkymöiltä! Suruni todistanee tahtomatta sinua vastaan suuren tuomarin valta-istuimen edessä; mutta vihaiset ajatukseni taikka moitteeni eivät koskaan todista, minä tiedän sen!

Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, levisi niin pian kaupungissa, että kun seuraavana aamuna kuljin pitkin katuja, kuulin ihmisten puhuvan siitä porteillansa. Useat olivat tylyt Em'lylle, muutamat harvat Steerforth'ille, mutta Em'lyn toisen isän ja hänen sulhonsa suhteen pitivät kaikki yhtä mieltä. Kaikensäätyiset ihmiset osoittivat heille heidän surussaan semmoista kunnioitusta, joka oli täynnä hyvänsuontia ja hienotuntoisuutta. Merimiehet pysyivät syrjässä, kun näitten molempien nähtiin varhain kävelevän hitaisilla askelilla rannalla, ja seisoivat ryhmissä, puhuen sääliväisesti keskenänsä.

Rannalla aivan likellä merta minä tapasin heidät. Olisi voinut helposti huomata, että he eivät olleet nukkuneet koko viime yönä, vaikk'ei Peggotty olisi kertonutkaan minulle, että he vielä, kun oli iso päivä, istuivat juuri niinkuin minä olin jättänyt heidät. He näyttivät väsyneiltä; ja minusta tuntui kuin Mr. Peggotyn pää olisi yhtenä yönä painunut enemmän alaspäin, kuin kaikkina niinä vuosina, joina olin tuntenut hänet. Mutta he olivat molemmat yhtä totiset ja vakavat, kuin meri itse, joka silloin makasi aallotonna mustan taivaan alla -- vaikka se verkalleen kuohui, niinkuin se olisi levätessään hengittänyt -- ja ilmanrannalla välkkyen näkymättömän auringon hopeasäteistä.

"Me olemme puhuneet paljon, Sir", lausui Mr. Peggotty minulle, kun olimme kaikki kolme kävelleet vähän aikaa äänettöminä, "siitä, mitä meidän tulee ja mitä meidän ei tule tehdä. Mutta me näemme tiemme nyt".

Minä satuin luomaan silmäni Ham'iin, joka silloin katseli tuota kaukaista valoa ulkona merellä, ja se kauhea ajatus joutui mieleeni -- ei sen vuoksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, sillä sitä ne eivät olleet; muistaakseni ei niissä ilmestynyt, kuin luja päätös -- että, jos hän kohtaisi Steerforth'in, hän tappaisi tämän.

"Velvollisuuteni täällä, Sir", lausui Mr. Peggotty, "on täytetty. Minä menen hakemaan" -- hän pysähtyi ja jatkoi vahvemmalla äänellä -- "minä menen hakemaan häntä. Se on tästälähin minun velvollisuuteni".

Hän pudisti päätänsä, kun kysyin häneltä, mistä hän aikoi hakea sisarentytärtänsä, ja tiedusteli, aioinko seuraavana päivänä matkustaa. Minä sanoin hänelle, etten ollut lähtenyt tänään, koska pelkäsin, että minulta menisi hukkaan joku tilaisuus olla hyödyksi hänelle; mutta että olin valmis lähtemään, milloin hän vaan tahtoi.

"Minä tulen huomenna teidän kanssanne, Sir", vastasi hän, "jos suvaitsette".

Me astuimme taas hetken mitään puhumatta.

"Ham", jatkoi hän vähän ajan perästä, "hän jää nykyiseen työhönsä ja muuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --".

"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?" keskeytin hiljalleen.

"Minun paikkani, Mas'r Davy", vastasi hän, "ei ole enää siinä; ja jos koskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui syvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en tarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä".

Me astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti tarkemmin:

"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää samanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi sen. Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo vanha paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan houkuttelisi häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta ja sateesta vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa pesän vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä ole ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään, ja laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä siinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista".

Minun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.

"Joka ilta", sanoi Mr. Peggotty, "yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee, täytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän joskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule takaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham, (varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on tätisi, -- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!"

Hän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme hetken aikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani, että hänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota kaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.

Kaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin koettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin kysyin, mitä hän ajatteli, vastasi hän:

"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen".

"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?" Hän oli hämmentyneenä viitannut merelle päin.

"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta toiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu", katsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen samaa lujaa päätöstä.

"Mikä loppu?" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.

"En tiedä", sanoi hän miettiväisesti; "minä muistelin, että kaikki sai alkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r Davy", lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni; "teidän ei tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani; minä en ole siinä tilassa, että tuntisin mitään" -- joka tarkoitti, ettei hän tietänyt omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin.

Kun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen emmekä puhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni vaivasivat minua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu tuli määrätyllä ajallansa.

Me lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs. Gummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli ahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin hänelle ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin tunsin hänet.

"Rakas Dan'l", sanoi hän, "teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää voimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä toveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani", hän tarkoitti lavertamistansa, "sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen".

Kun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan luo, jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja muita vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan vaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui hän yhä samalla levollisella tavalla:

"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, "olen täällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei ole suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette poissa, ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte minulle, Dan'l, jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy yksinäisellä, kolkolla matkallanne".

"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!" lausui Mr. Peggotty.

"Ei, ei, Dan'l", vastasi hän, "ei se käy. Älkäät minusta huoliko. Minulla on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge tarkoitti asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän tätä oltavaa kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l. Kun on kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on ollut. Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan päästä nähdä, että vanha leski on heille uskollinen".

Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti, mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että minä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki! Oli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen -- niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita, ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin, kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs. Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa, joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään. Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy, olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän kohta juoksi ulos huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr. Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi. Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr. Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.