Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta

Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat joen povessa lepäävien saarien ympäritse.

Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa rajalinnaa.

Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären. Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut. Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös tämän ritaritorven.

Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville. Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa, jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.

Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan Stålsköld Hornin haltuun.

Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan, kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa, joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan, vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja päällä viehättävä yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.

Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin viisikymmenvuotiaana jäi kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander Stålsköld Hornille, salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen Senaatin varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa korkeimmissa viroissa -- tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän kymmenen ikäinen, eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja kunnan asiain harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä Hannan kanssa; poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina palveluksessa Venäjällä.

Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan oli kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon epäilemisen ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen. Aleksander Horn oli, kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet suuren kartanon arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen kasvatustapansa ei lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda -- se oli vaimon nimi -- pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti. Rakastaen kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos päin pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.

Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi ilmi harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin, joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua, sillä ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin kovasti. Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman lähde kuohui esiin.

Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot, joita hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti. Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.