Maksimilian Aukusti Myhrberg

Werner Söderström, Porwoo, 1881.

[Tähän elämäkertaan on käytetty kaikki tiedossa olewat hajalliset kirjoitukset Myhrberg'istä ynnä myös koko joukko wainajan sukulaisilta ja ystäwiltä saatuja suullisia tarinoita.]

Ruotsinwallan aikana oli hywin tawallista että ruotsalaisia miehiä lähetettiin meidän maalle wirkamiehiksi. Sillä lailla myös saapui Suomeen wiime wuosisadan lopulla ruotuwäen kapteeni Antti Myhrberg, joka sai tulliherran paikan Raahen kaupunkissa. Eikä aikaakaan, niin kiintyi hän uuteen kotiinsa wielä lujemmilla kuin wirkawelwollisuuden siteillä; hänen näet onnistui saada omaksensa kaunis ja moniawuinen neiti Kristiina Sowelius, jonka suku -- perisuomalaista Sowioin kantaperää -- oli Raahen wanhimpia, rikkaimpia. Yhtähywin muutti kapteeni Myhrberg sotawuonna 1808 takaisin synnyinmaallensa, lieneekö hänen sitten, niinkuin muutamat kertowat, täytynyt soturina rientää paikalleen armeijassa wai joku muu syy ollut waikuttimena. Hänen waimonsa ei kuitenkaan seurannut häntä Ruotsiin; hän jäi lasten kanssa -- niitä oli wiisi poikaa ja yksi tytär -- asumaan Knuuttilan tilalle likellä Oulua, missä kaupungissa kapteeni wiime aikoina oli tulliwirkaansa toimittanut.

Rouwa Myhrberg oli monin puolin erittäin etewä nainen. Hänellä oli jalo sydän, luja mielenlaatu ja luonnoltaan tawattomat hengen lahjat. Näitä wiimemainittuja hän, koska ei siihen aikaan wielä mitään kouluja tyttöjä warten meidän maassamme löytynytkään, oli omin neuwoin harjoitellut ja kehitellyt. Hän oli oppinut ja lukenut paljon, warsinkin maantietoa ja historiaa koskewia kirjoja, niin että häntä yleisesti mainittiin puoleksi kunnioittawaisella, puoleksi pilkkailewaisella liikanimellä "Raahen kirjasto" (muuta kirjastoa ei silloin ollutkaan olemassa koko kaupungissa). Tieteellisten lukemistensa rinnalla oli hän myös kaunokirjallisuuttakin lukenut paljon enemmän kuin useimmat naiset Suomessa hänen aikanansa. Parempaa opettajaa ja kaswattajaa ei siis olisi woinut toiwoakaan noille isättömäksi jääneille lapsille. Pienestä pikaraisesta asti he jo kuuliwat äidin suusta innokkaita tarinoita sekä muinais= että nyky=ajan mainioista jaloista miehistä ynnä myös eläwiä, kirjallisia kertomuksia wieraista maista ja kansoista. Kaikesta tästä kohosi heidän mielensä ja halunsa jo aikaiseen tawallisista jokapäiwäisistä tapauksista ihmiskunnan ylimmäisiin pyrintöihin ja tottuiwat heidän silmänsä laajempaan kuin oman kotinurkan piiriin.

Merkillistä ja sangen huwittamaa on kuulla kuinka nämät äidin kertomukset aiwan eri lailla, kunkin erilaista luonnetta myöten, waikuttiwat lapsiin. Muut weljekset -- joista useammat sitten tuliwat merikatteineiksi -- kuulteliwat mielimmin juttuja Kolumbus'esta tai muista matkaajoista kaukaisilla mailla. Mutta kolmas poika ei tyytynyt ennen kuin sai äidin tarinoimaan Kreikan ja Rooman urhoista; silloin hän wasta kuulteli koko sydämmestään, suu auki, silmääkään räwähtämättä.

Tämä poika, Mattias Aukusti [edellisen arkipäiwäisen nimen hän sitten itse muutti runollisemmaksi Maksimilianiksi], syntynyt Raahessa Heinäk. 24 p. 1799, kuuluu olleen näöltään, terweydeltään ja wäkewyydeltään ilminen karhun pentu. Kaikki Myhrberg'in pojat oliwat riwakat kaikissa ruumiinharjoituksissa ja karskit kaikkia säitä kestämään. Oikein Suomen poikien tawalla saattoi nähdä heidän tulikuumasta saunasta, punaisina kuin krawut, juoksewan ulos lumihankeen piehtaroimaan. Hiihtämisessä, uimisessa, weneenlaskussa, ampumisessa he oliwat mestareita. Kaikki muut woitti kuitenkin Mattias Aukusti woimallaan, taitawuudellaan ja pelottomuudellaan, niin että aina oli kumppaleittensa päämiehenä ja kuninkaana. Tähän ylimmäiseen paikkaan wielä wahwisti hänet leikkiweljein rakkaus, jonka hän lujalla uskollisuudellaan ystäwyydessä sekä suoralla, jalolla sydämmellään oli taiwuttanut puolellensa.

Hywä onni on säilyttänyt meille pari hywin luonnetta kuwaawaista, hauskaa juttua tästä Myhrberg'in wallattoman poikuuden ajasta. Pienenä paitaressuna lankesi hän kerran kalliolle ja löi suuren kuhmun otsahansa. Pikku mies tuosta ei parkaissut, ei älähtänyt, nousi waan wakawasti, mitään wirkkamatta seisaalleen; mutta kun hän sitten hattua päähänsä pannessa hawaitsi ettei saanutkaan paisunutta otsaansa siihen sisään, kas silloin wasta kyyneleet silmistä purskahtiwat; kipu ei ollut hänen wakawuuttaan woinut järkähdyttää, siihen tarwittiin woimallisempi mielen liikutin -- harmistus. -- Toisessa tilaisuudessa taas, kun pojat myllymäellä peuhaeliwat, Myhrberg sai hurjan mieli=johteen päähänsä ja tarttui ympärikäywään tuulimyllyn siipeen, muka lentää yrittääkseen. Siipi, kohotettuaan häntä kappaleen matkaa ilmaan, sitten, niinkuin luonnollista oli, wiskasi hänet aika wauhtia jälleen maahan, jossa pojalta molemmat käsiwarret katkesiwat. Walittamatta, itkemättä kärsi Myhrberg kowaa kipuansa, antaen ääneti, niinkuin wanha sotasankari, tehdä waiwaisille jäsenilleen kaikki tarpeelliset temput. Mutta nähdessään äitinsä itkewän -- se olikin ensikerta, että hän sitä oli nähnyt -- tää lujamielinen poikakaan ei woinut enää pitää sydämmestä uhkuawia wesikarpaleita. Ajan ja paikan täydelliseksi kuwaamiseksi olkoon tähän wielä lisätty, että käsiwarsien sitojana ja parantajana ei ollutkaan mikään oppinut lääkäri, waan wanha wiisas akka, jonka huulien malosta wirtaeli yhtä paljon loitsurunoja kuin kädestä woiteita. Kumpainenko konsti siinä lienee tehnyt tehoisimman waikutuksen, jääköön puhumatta; se waan on warma että moni Turkkilainen ja moni mun wastustaja sitten on saanut kowin hywin kokea, ettei Myhrberg'in luut tuosta katkeemisesta suinkaan olleet tulleet heikommiksi.

Oulun triwialikoulun läpikäytyänsä lähetettiin Myhrberg 14=wuotisena Upsalaan asuma=oppilaaksi prow. Grennander'in luoksi. Niinkuin kerrotaan käwi häneltä ruotsin kielen puhuminen sinne tullessa sangen kankeasti, sillä kotona ja koulukumppalein seurassa oli suomi ollut puhekielenä. W. 1815 hän pääsi Upsalassa ylioppilaaksi ja seisoi w. 1818 kansliatutkinnon, jonka perästä muutti Turun yliopistoon, woidaksensa saada wiran kotimaassa. Ruotsin ja Suomen wälinen merenselkä ei ollut siihen aikaan wielä muutamissa tunneissa kuljettawa, niinkuin uyt sen perästä kun höyrylaiwat tuliwat käytäntöön. Silloin piti hyyrätä itselleen sija johonkuhun niistä purjehaaksista, joilla Ranta=Suomalaiset weiwät ruokatawaroita Tukholmaan kaupaksi. Näissä kömpelöissä aluksissa oltiin kokonaan tuulten ja aaltoin mieliwallan alla; matka saattoi, jos wastatuuli sattui tai myrsky pakoitti jonkun saaren suojaan menemään, monta wuorokautta, jopa pari wiikkoakin kestää. Ruoasta ei ottanut laiwuri koskaan wastatakseen; siitä saiwat matkustajat itse pitää huolta miten tahtoiwat ja taisiwat. Tässä puheena=olewalla retkellä oli Myhrberg, jolla oli sukulaisia Tukholmassa, ottanut Martan mureet osaksensa niin hywin omasta kuin myös yhden matkakumppaninsa, nuoren suomalaisen lääkärin puolesta. Merelle tultua katui tämä lääkäri kuitenkin pian kauppaansa, sillä Myhrberg'in ewäs=säkki oli sangen spartalaista laatua, ja wielä päälliseksi oli pari lasipurkkia, jotka parhaat ruoka=aineet sisältiwät, mennyt rikki. Hywin iloiseksi tuli siis meidän herkkusuu, kun sai tilaisuuden olla lääkäritaidollaan wähän awullinen wanhalle, samassa laiwassa matkustawalle, kiwulloiselle herralle, joka kiitollisuudesta pyysi häntä omista runsaista ja hienonmakuisista aterioistaan osaa ottamaan. Myhrberg siis jäi yksin järsimään kuiwia lampaankäpäliään ja kowia korppujaan. Matkalla, joka tuli tawattoman pitkä=aikaiseksi, kerrotaan wielä Myhrberg'in tawallisesti wiettäneen aikansa loikkumisella kauas aluksen parsipuita ulommaksi ulottuwan puomi=purjeen ontelossa kuwussa, jossa kyllä mahtoi olla hywä ja mukawa kiikkupaikka, mutta samassa myös jokseenkin läheinen waara laiwan kallistuessa joutua Wellamon neitien sylihin. Yhtä paljon kuin tämä seikka kuwaa Myhrberg'in wakawata, jopa uhkarohkeata pelottomuutta, yhtä paljon myös toinen juttu tästä Turun matkasta osoittaa hänen herkkää kunniantuntoaan. Samalle nuorelle lääkärille, joka nyt oli laiwassa matkakumppanina, oli Myhrberg Tukholmassa wallattomuudessaan tehnyt pienen kepposen. Sen oli lääkäri, Myhrberg'in tietämättä, kostanut wähän pahemmalla koirankurilla ja wielä laittanut lisäksi niin että isäntäwäki siinä talossa, missä he asuiwat, luuli Myhrberg'in syypääksi tähänkin, luwallisen poikamaisuuden rajain yli hiukan menewään tekohon. Keskellä Ahwenan meren selkää wasta sai Myhrberg asiasta tiedon ja juoksi kohta laiwurin luoksi, wimmatusti waatien että aluksen kokka jälleen käännettäisiin Tukholmaan. Hän tahtoi kaikin mokomin saada kunniansa jälleen puhtaaksi, ennen kuin matkaansa jatkaisi. Tätä waatimusta tietysti ei kuitenkaan ollut mahdollista täyttää.

Turussa, johon nyt Myhrberg tuli, oli ylioppilaitten elämä siihen aikaan jokseenkin hurja ja raaka. Ylenjuominen ynnä sitten peuhaaminen kaduilla ja tappelut sällien kanssa oli jokapäiwäisenä huwituksena. Tämmöisissä otteluissa oli uuden tulokkaan herkuleenwertainen wäkewyys ja leijonankaltainen rohkeus sangen terwetulleita apulaisia. Yhtenäkin yönä taas koputettiin Myhrberg'in ikkunaan: eräs ylioppilasparwi oli joutumaisillaan tappiolle sällien kourissa; "kapraalia" (sen liikanimen oli Myhrberg kumppalein kesken saanut) tarwittiin wälttämöttömästi awuksi. Mutta mitenkä se oli tehtäwä? Jos hän meni ulos lukittuin owein ja portin kautta, niin heräsi siitä warmaankin talonwäki ja seuraawana päiwänä, jos tappelusta rehtorille walitettiin, olisiwat todistukset olleet aiwan walmiit. Myhrberg senwuoksi keksi sukkelan keinon; hän kiipesi hiljaa kammarinsa uuninpiipun kautta katolle, laskeutui kadulle ja riensi taistelutanterelle. Siellä kallisti hänen woimansa pian woiton ylioppilaitten puolelle, mutta kahakka tuli niin kauheaksi, että poliisin täytyi tulla wäliin. Pitkäin koipiensa awulla pujahti Myhrberg perään=ajajain näkywistä ja palautui taas samaa tietä kammariinsa, missä hän kätki nokiset waatteensa piiloon ja itsensä peiton alle sänkyhynsä. Kun sitten poliisi, joka "kynnestä oli leijonan" tuntenut, waikkei pimeässä ollut mahdollista näöltä täyttä warmuutta saada, tuli hänen kortteeriinsa häntä hakemaan, oli hän sywimmästä unestaan herääwinään ja kummasteli suuresti kuinka häntä saattoi syyttää yöretkestä. Poliisimiehet, hämillänsä muka erhetyksestään, läksiwät tyhjin toimin matkoihinsa.

Myhrberg'in todellisesti ritarilliselle, jalolle hengelle käwiwät kuitenkin nämät "katuoja=sodat" (siksi hän niitä nimitti) hywin pian inhoksi. Hän luopui niistä ja rupesi kaikkein jalompain pyrintöin johtajaksi kumppalein kesken. Yhä suuremmaksi karttui hänen ympärilleen kunnollisten ylioppilaitten joukko, ja wiimein wihdoin uskallettiin käydä wallitsewan raakuuden kimppuhun. Ylioppilaskunta kutsuttiin yhteen tawalliseen kokouspaikkahansa, forum'iin, s.o., yliopiston juhlasalin eteishuoneesen, jossa pielien alustimet oliwat puhuja=lawoina. Kiihkeän wäittelyn perästä saatiin siellä se päätös toimeen, että wasta olisi rauhallisempi, siwistyneelle nuorisolle sopiwampi elämä wietettäwä. Juhlallisessa saattojärjestyksessä marssittiin nyt Uudelle Torille, jonka keskelle sorwatut koiwusauwat, jommoinen aina oli jokaisella ylioppilaalla kädessä ja jotka oliwat taisteluissa parhaina aseina, wiskattiin suureen kasaan ja poltettiin. Samoin kuin Myhrberg oli ollut tämän tuuman ensimmäisnä keksijänä, samoin hän myös oli ensimmäisenä sitä toimeen panemaan; hänen sauwansa lensi ensiksi maahan röykkiön aluspuuksi.