Kittyn päiväkirja Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan keski-ajoilla

Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.

Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim. veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta ja rauhaa.

Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä sekä äitini oma päiväkirja.

Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä, joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet, laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä.

Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella, lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi, kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko, meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta usein on tuntunut.

Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä. Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä, niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa, meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä kielellänsä nuoleskellen hamettani.

Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla ratsasti äitinsä aasilla -- mrs Treffry parka on leski. Seipäällä poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät. Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä, ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä tavalla aasi parkaa armahtamaan.

Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi lahjomisen keinoksi.

Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet, jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene, joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot, jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin, rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa, pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä elämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä suruun.

Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja leipää leski Treffrylle.

Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja kädessänsä.

Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan, meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta, aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla kuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja sinun kirjasi sovitte toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja minun kirjani olemme toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

"Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? Minun kirjani on minulle nyt kalliimpi kuin silloin, koska se vielä oli yhtä uusi ja yhtä kiiltävä kuin sinun."

Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi, muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet, eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea. Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."