Aron prinsessa

Pieni, hiljaisen aron lävitse virtaileva joki on yksittäisen vaeltajan kaltainen. Sen hiljaa loiskivat aallot eivät tiedä mitään siitä kohinasta, jolla suurten jokien vesi kuohuen syöksyy vuorilta laaksoihin; ne juoksevat tyvenesti sileitten piikivien ylitse, jotka eivät ensinkään ole niille haitaksi, ja kulkevat eteenpäin matalain lepikko- ja pajukko-rantain välitse. Pensaat ovat niin tiheässä vierekkäin, oksat ristissä, kuin kieltäisivät ne taivastakin tietämästä, että pieni verevä ja vilpas suoni sykkii keskellä ylenkatsottua pahamaineista aroa. Ja tämä kätkö onkin erittäin pahojen kielien mieleen, jotka tuolla ulkona maailmassa koettavat panetella näitä suuria autioita seutuja, joita usein näkee Saksan alankomaissa.

Mutta katselepa kuitenkin kerran keski kesän aikana tätä pilkattua aroa. Se ei kyllä kohota otsaansa pilviin ja turhaan etsit siellä Alppien loistoa tahi rododendronin seppelöitsevää kukkulaa; sillä ei ole edes matalampien vuoristojen kivikruunua, eikä minkään suuren joenkaan leveä, kiiltävä teräsvyö ympäröitse sen kupeita; mutta kanerva kukoistaa siellä; sen punaiset ja sinertävät kellomaiset kukankuvut levittävät hienolle laineentapaiselle pinnalle kiiltävän, epälukuisilla keltaisilla mehiläisillä koristetun kuninkaallisen manttelin.

Tuolla kaukana kohoaa laiha hiekkainen maapinta, ainoastaan vähään tyytyväinen kanerva saa tarpeeksi elatusta, vähän enemmän ylöspäin. Mutta syrjempänä on maassa mehua ja voimaa; pitkä tumma viiva, joka äkkiä keskeyttää punaiselta loistavan aron, on metsää, syvää majesteetillista lehtimetsää, jonka vertaista tuskin on. Tuntikausia voit siellä kävellä varjoisten taivasta kohti kohoavien pylväsrivien välillä, joitten juuret saavat elatuksensa ylönkatsotusta arosta. Peipposet ja rastaat rakentavat pesiänsä puitten latvoihin korkealle pääsi ylle, ja pensaista katselevat sinua peloissaan arat jänekset ja metsäkauriit. Ja kun viimein paksu metsä vaihtuu mataloiksi pensaiksi ja jalkasi epäilee tallata marjoja, jotka ikäänkuin taivaasta pudonneina värjäävät metsän rinteen purppuran punaiseksi tahi mustan siniseksi, kun kukkulain juurilla loistavat vastassasi viheriät, viehättävät niityt ja valmistuvain ruisvainioitten vaalea kulta, kun inhimillisiä ääniä ja liikunnoita ynnä lukuisan karjan ammunta kuuluu korviisi keskellä vainiota olevasta kylästä, jonka sievät kodikkaat talot ympäröitsevät kirkkoa -- silloin muistelet varmaankin hymysuin ikävää, hylättyä hieta-aavikkoa, semmoisena kuin sitä "kirjoissa kuvataan."

Äsken mainittu pieni joki juoksee kuitenkin mitä kolkoimman ja yksinäisimmän seudun läpi. Kauan kulkee se pitkin metsän rinnettä ja tekee vasta tarkoin mietittyään itsenäisen polvekkeen sitä kohti. Vaikka joki onkin hiljainen luonnoltansa, kuluttaa se kuitenkin pehmeätä rantaa ja onpa sille onnistunut muodostaa pieni lampikin, jossa aallot hitaasti juosten näyttävät ikäänkuin hiukan lävähtävän. Piikivet näkyvät niin kirkkaina vedestä, että tuskin huomaa, missä ilma loppuu ja vesi alkaa. Pieni vesiympyrä on saattanut leppäpensaat vähän erilleen ja valoa etsivä koivu on astunut askeleen leppien eteen, seisoen siinä kuin suloinen neitonen, jonka kiharoista kesätuuli alati varistaa hohtavia hopeahelmiä.

Oli viimeiset kesäkuun päivät käsissä.

Pienen lammikon viileässä vedessä oli kaksi päivettynyttä jalkaa. Kaksi yhtä ruskeata kättä nosti varovasti pienen, karkean, mustan villahameen polvien ympäri, samalla kuin ruumiin yläpuoli uteliaasti kumartui eteenpäin. Raidat, valkoisella paidalla peitetyt hartiat ja nuoret rusottavat kasvot -- sen näköinen oli tämä pieni veteen kuvastuva olento; mutta noille kahdelle silmälle, jotka siihen myöskin kuvastuivat, oli jotenkin yhden-tekevää, olivatko kasvot kreikkalaista säännöllisyyttä vai hunnilaista alkuperää. Täällä aron yksinäisimmässä paikassa ei ollut mitään naisellisen kauneuden määrääjää, eikä mitään vertailemiseen kiihoittajaakaan; ainoastaan se seikka herätti tytön huomiota, että kaikki, joka päivän valossa näytti niin luonnolliselta ja tavalliselta, oli siinä vedenkalvossa niin vierasta.

Ylhäällä päivänpaisteessa häilyivät suhisevassa arotuulessa tytön jotenkin lyhykäiset hiukset iloisesti otsalla ja niskassa -- mutta vedenkalvossa muuttuivat ne alasriippuviksi kaarneen siiviksi, joitten alta pienet punaiset lasihelmet riippuivat tummina veripisaroina alas, ja karkea paitakin näytti tuolla alhaalla vedessä hienolta ja pehmeältä kuin lumivalkeat lummekukat, niin, muuttuihan siinä kaikki ihan kuin kauniissa vanhassa tarinassa.

Tumman sininen taivaanlaki täytti pensaitten väliset aukot ja teki veden kalvon synkäksi teräksen väriseksi, laatien siten tytön kuvalle yksimuotoisen pohjan. Mutta silloin liihotteli äkisti hehkuvia sumukuvia peilin yli ja -- olihan se uskomatonta -- mutta ne tulivat noista kiharoista. Ne syöksivät edestakaisin ja hehkuivat yhä enemmän ikäänkuin koko maailma vähitellen joutuisi tulipunaiseksi. Salainen tummuus pensaitten juurilla suureni ja muuttui pimeäksi syvyydeksi, josta yksinäisiä mustien sierokivien kaltaisia oksia pistäytyi ulos ja tunkeusi valuvaan liekkiin -- taas uusi salamannopea vanha lumosadun käännös. Kaikki tämä oli ääretön pelon aine. Itse tytön varjokin näkyi kuin syvästä kaivosta ja kaksi tavattoman suurta peljästynyttä silmää tirkisteli sieltä rohkeata tyttöä.

Ruskeat jalat eivät olleet minkään sankarin omat; hurjalla hyppäyksellä olivat ne jälleen rannalla. Mikä naurettava pako! Loistihan iltarusko punaisena liekkinä tuolla etempänä arolla; purppurapunainen hieno pilvi oli leppien välisen aukon yllä -- siinä se koko loihdittu liekki.

Entä silmät? Onko nyt koko maailmassa nähty mokomaa pelkuria kuin minä? Miten lapsekas olento olenkaan kuin juoksen omia silmiäni pakoon!

Ensiksi häpesin itseäni, toiseksi molempia parhaita ystäviäni, jotka olivat nähneet tämän urhotyön.

Hyvä Miekeni ei tosiaan siitä huolinut, hän oli tyhmempi ystäväni. Mieke oli kaunihin mustanpilkkuinen lehmä, mikä milloinkaan oli käynyt arolla laitumella ja seisoi nyt sääret hajallaan koivun alla, nykien ja repien kostealla rannalla niukasti kasvavaa ruohoa. Se kohotti pitkän, kapean päänsä, pureskeli, kuten näkyi, halullisesti mehukasta suustansa riippuvaa ruohoa ja katsoa ällisteli minua hetkisen.

Vilpas Spits sitävastoin, joka laiskana oli maannut viileitten pensaitten alla, piti asian vaarallisempana. Hän hypähti ylös kuin hullu ja haukkui loiskuvaa vettä ikään kuin itse paholainen ajaisi minua sieltä takaa.

Häntä oli mahdotoin rauhoittaa; viimein sortui hänen äänensä julman raivoisesta haukkumisesta ihan kokonaan. Nauraen juoksin minä takaisin veteen, häntä kiihoittaen suurempaan vimmaan, potkimalla vettä niin, että pisarat lensivät korkealle ilmaan. Mutta kolmaskin katselija oli vielä saapunut siihen Spits'in ja minun huomaamattani.

"No, mutta mitä kummia siellä teet prinsessani?" kysyi hän tuolla särisevällä, niiden henkilöiden äänellä, joilla eroamaton piippu on kuin kiinni muurattuna hampaiden väliin.

"Ah, sinäkö, Heintz?" Häntä en hävennyt. Hän juoksi itse kuin jänis, semmoistakin pakoon, mikä ei kovinkaan vaarallista ollut -- vaikka sitä ei kenkään olisi uskonut tuosta vanhasta voimakkaasta ihmislapsesta.

Tuossa seisoi hän nyt, Heintz, mehiläisten hoitaja, niin paksuilla anturoilla varustetut saappaat jalassa, että maa tärisi hänen astuessansa. Hänen päänsä ulottui puuhaaraan, joka minusta oli milt'ei taivaan tasalla, ja hänen selkänsä esti minut näkemästä alaa arolle, ikäänkuin olisi kiviseinä äkkiarvaamatta kohonnut ulkonaisen maailman ja oman itseni välille.

Tämä jättiläinen pötki hämärän tultua tiehensä minkä valkoisen vaatteen edestä hyvänsä, ja sepä minua erittäin huvitti. Minä kerroin usein hänelle niin hirmuisia aavetarinoita, että minua itseänikin värisytti, enkä mihinkään hintaan olisi tohtinut katsoa likeisimpään pimeään nurkkaan. Pelkäsimmehän me molemmat yhtä paljon.

"Niin, Heintz, minä poljen rikki kahta silmää", vastasin minä, lyöden jalkani vielä kerran niin lujasti veteen, että pisarat viskivat aina hänen vaalealle lakillensa asti. "Tiedätkö, tuolla lammikossa ei kaikki ole oikein."

"Mitä! keskellä päivääkö?"

"Mitähän vedenhaltija päivänvalosta huolii, kun hän on vihastunut!" Minä huomasin oikein mielihyvällä hänen puoliksi epäillen puoleksi peloissaan katsoa tähystelevän ruusunväristä vedenpintaa. "Vai niin, vai et sinä usko minua Heintz?... No, soisinpa juuri että vetehinen olisi katsellut sinua yhtä häijysti kuin minuakin."

Sepä jo sai hänet uskomaan. Hän otti piipuu suustansa, sylki äkkiä ja ojensi naurettavalla voittoriemun ja pelon-alaisella katseella sen rikkipurrun varren minua kohti.

"Enkö sitä aina ole sanonut, hä?" huudahti hän. "Mutta minä en sitä enää milloinkaan tee! Minusta nähden saa helmiä olla vaikka kasoittain tuolla alhaalla. Minä en niihin enää koske, en millään muotoa!"

Nythän olin saanut kelpo asioita aikaan!

Pikku joki, tuo vaeltaja, joka niin yksin kulkee aron lävitse, oli monta palatsien ja ihmisjoukkojen ohitse juoksevaa, uhkeaa virtaa rikkaampi; sillä oli helmiä taskussa, vaikk'ei niitä lukuisasti löydetty, eivätkä ne olleet kylliksi kiiltäviäkään kelvataksensa koristamaan kuninkaan valtiopäähystä, ei edes hänen kallista sormustansakaan. Mutta mitä minä siitä ymmärsin? Minä pidin noista kiiltävistä kapineista, jotka niin ympyriäisinä ja sileinä vierivät kädessäni. Tuntikausia kävelin minä vedessä etsien simpsukoita, joita sitten vein Heintz'ille, sillä hän taisi avata niiden kuoret -- kuinka hän siinä menetteli, oli hänen oma salaisuutensa. Mutta nyt kieltäytyi hän äkkiä sitä täst'edes tekemästä, kun hän oli varma siitä, että veden haltija oli syyttävä meitä konnuudesta.

"Mutta, Heintz, tämähän oli aivan pelkkää pilapuhetta", lausuin minä katuvaisesti. "Älä ole siitä milläsikään." Minä kumarruin taasen veden yli, joka oli jälleen tullut tyyneeksi.

"Katsohan itse -- mikäpä tuosta kurkistaa?"

Ei mitään, ei mitään muuta kuin omat hirmuiset silmäni... Mutta minkätähden ne ovat niin tavattoman avoinna, Heintz? Eivät neiti Streitin silmät senkaltaiset olleet, eikä Ilsenkään."

"Ei, ei Ilsenkään", myönsi Heintz. "Mutta Ilsen silmät ovat terävät, pikku prinsessani, hyvin terävät."

Heintz oli alussa, tosin kyllä nauraen, uhannut minua peloittavalla nyrkillänsä -- Heintz ei voinut vihastua. Lausuttuaan viimeisen muistutuksen, joka kieltämättä oli sangen viisas ja osaava, ummisti hän huulensa, veti tiheät kulmakarvansa alaspäin ja työnsi kädellänsä hiuksiansa, jotka keltaisina ja kuivina seisoivat pörröllänsä ja oikein rätisivät ilta-auringon lämpimässä.

Sitten puhalsi hän oikean savupilven piipustansa, suureksi kauhuksi tanssiville hyttysille, jotka mitä kiireimmin riensivät ulommaksi. Eipä "teräväsilmäinen" Ilsekään kärsinyt tätä savua, vaan väitti alinomaa tupakkaa ihmisen tappajakasviksi. Minä yksin käyttäydyin urhoollisesti ja, jospa tulisin vaikka satavuotiseksi, muuttaisi tuo ilkeä tupakansavu minut heti takaisin uunin nurkkaan Heintz'in viereen, missä tuntisin olevani hyvässä turvassa lumituiskulla, joka vinkuen leviää aron ylitse, paukutellen ihan oikeilla jääpalasilla ikkunanruutuja.