Vandiemenin maa

Siirtolaiset.

Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.

Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta, vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. "Nyt kuitenkin tarvinnemme heittää ankkurin", sanoi hän viimein majorille, joka perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua maata. "Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee, paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän täytynee odottaa nousuveden aikaa."

"Tuolta nousee savu", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, "juuri tuolla tuon kunnaan alapuolella."

"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita", sanoi isä; "kuuloni mukaan ei näillä tienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä savun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se kadonnut."

"Heitämmekö ankkurin?" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan työskenteli laivan kanssa.

"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland", vastasi majori. "Tosin on ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen, ettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot eivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää veneitä."

"Rosvot ja alkuasukkaatko?" sanoi Northland; "niistä ei ole mitään vaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää tässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin vaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä saattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan."

Ankkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman minuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.

II.

Luotsi.

Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.

"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu; "hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin. Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita? Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."

"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät keltaisista nutuistamme."

"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."

"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei ollut puuttunut puheesen.

"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme voittaneet."

"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."

"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme? Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."

Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin, joka oli ankkurissa.

"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."

"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."

"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle laivalle?"

"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon viekkaudella."

"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun toimittaa meille rommia tuolta laivasta."

"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.

"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja päättäväisyyttä.

"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."

"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan valtaasi, kapteeni?"

"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."

"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.

Heti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista kansaa nuo tuliat olisivat.

"Oivallinen vene", huusi perämies. "Se uiskentelee veden kalvossa kun sorsa."

"Kummallinen vaatetustapa", sanoi Lovisa; "ihmiset taitavat täällä pitää keltaisesta väristä."

"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen."

"Hän on luultavasti Luotsi", huudahti perämies. "No, jos hän tuopi myötänsä tuulta, on hän meille tervetullut."

Samassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien värähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli antautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä, nyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa ymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki hän tavallisen kysymyksen: "Mistä?"

"Lontoosta", vastasi majori.

"Te olette luotsi, eikö niin?" kysyi perämies.

Mark Brandon nyökäytti päätänsä.