Koston henki: Romaani

Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.

Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan, vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.

-- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen, koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.

-- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies, hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli!

Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.

Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.

-- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.

Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei vastannut mitään.

-- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.

-- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?

-- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon?

-- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen tottelemaan.

-- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä... Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos...

-- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.

-- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?

-- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakuta.

Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.

-- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin.

-- Odotan.

-- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?...

-- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.

-- Mitä tavaroita?

-- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä en käsitä...

-- Kenen arkkua?

-- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa tekemistä.

-- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä?

-- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.

-- Entä miten se saadaan alas veneeseen?

-- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.

-- Miksette souda tänne ennemmin?

-- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.

-- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne...

-- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni kaksinkertainen.

-- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami!

-- Hyvää yötä!

Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä rannasta niinkään pikaa.

-- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso, katso!

-- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.

-- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet, vaikka hän makaakin veneen pohjalla.

-- Tule tänne, Albert, etkö kuule!