Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani

"Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie."

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös -- kädensija oli kaunista korinttilaista kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta -- ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.

Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin soihdunkantaja.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan; pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka. Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta tammenjuuresta tehty nuija.

Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa, joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa. Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.

Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta, huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:

"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon erämaahan! Puhu -- mitä on tekeillä?"

Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi: "Missä on neljäs, jonka kutsuin?"

"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan; tunnethan sinä hänen tapansa."

"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti.

Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.

Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua; kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.

Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.

Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä, keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:

"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa.

"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä -- teidät olen valinnut, te olette oikeat.

"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin, että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."

Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua kanssamme?"

"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon partaalla."

"Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.

Hänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.

"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä ja pelastaa sen".

"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien valtakunnan veroista?"

Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas poikani.

"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa -- sinä saat iloa hänestä.

"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun puolesta.

"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä taistelussa.

"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa ja varmaankaan ei uskollisempaa.

"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä, kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja, kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä lähtenyt pesästäsi.