Läpi neekerien maan-osan Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa

Stanley vastasi:

-- Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty. Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä, Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin lähteet ovat.

-- Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?

-- Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se myös kaikki tehdyksi.

Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen New York Herald lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.

Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille: "Tahdotteko yhtyä Daily Telegraph'in kanssa lähettämään Stanleyn Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" -- ja kahdenkymmenenneljän tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus: "Tahdon. Bennett."

Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet -- yksi ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene --, hankkia laiva ja miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen. Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu kahteen puoliskoon.

Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.

Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut sekä Daily Telegraph'ille että New York Heraldille, "kenraaleilta", "översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta", "insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta, kokeilta, rengeiltä, -- väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei mihinkään kelvannut, -- kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia; teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000 Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä, 200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä 15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen nuoren miehen, Fredrik Barkerin.

Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä, hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja, englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e. Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin, eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.

Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p. elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.

Tulo Sansibariin.

Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley, löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle saarelle 21 p. syyskunta 1874.

Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus, purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa -- kaikki tämä herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria, Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja. Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä, hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso, mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen; banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat myrttipuu-lehdot -- kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.

Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta, viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle vastapäätä olevaan saareen päin.

Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia, soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä pakettia ystäviltään Euroopassa.

Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa. Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus: englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä persian-kieltä -- kaikkea voi kuulla yht'aikaa.

Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle, kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin, mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa. Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia, lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen ja sen laatikon numeroa, -- kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja; värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja paidanhihojaan.