Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan

Kuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa varjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin. Alituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä, synkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin valaskalanpyytäjien oli tapana palata.

Hänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei suinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen ajatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka taisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden ominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina hänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja nerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein kapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse jäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai Robertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen ja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni Backerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan olivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin hän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla huvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla laivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja täydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert oli saanut isältänsä.

Joulukuu lähestyi, ja kaikki ne kapteenit, jotka olivat olleet valaskalanpyynnöllä, palasivat toinen toisensa perään, kaikki muut paitsi Griffin. Viimeinen heistä, kapteeni Carter, joka runsaine saaliineen tuli satamaan, toi vihdoin Griffinin perheelle sen uutisen, että hän kotimatkalla oli kohdannut hänen, ja että he puhurilla olivat vaihettaneet muutamia sanoja. "Kaikki on hyvin laivassa, kahdeksassa päivässä tulen perässä." Näin kapteeni Griffin oli sanonut: olihan se suotuisa sanoma. -- Viikkoja vieri: oli täysi talvi, eikä vieläkään kaivattu tullut. Kapteeni Beckerin tuli yhä vaikeammaksi lohduttaa rouva Griffiniä, joka loi mielikuvitukseensa mitä synkinpiä kuvia. Kapteenin onnistui kuitenkin monilla lohdutuskeinoilla, joita hän keksi, niin paljon rauhoittaa häntä, että hän kärsivällisemmin ja turvallisemmin odotti lauhkeampaa vuoden-aikaa.

Kesä tuli, ja taas laivat lähtivät valaskalanpyynnille, ja taas kapteeni Becker ja Robert alkoivat joka päivä käydä satamassa hankkimassa tietoja Ellenorista. Kaunis vuodenaika hupeni; päivät kävivät lyhyemmiksi; kapteenit palasivat; ensimmäinen lumi tuli, mutta Griffiniä ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Rouva raukalta sammui viimeinenkin toivon kipinä; hän oli vaipua epäilykseen ja suri puolisotansa kuolleeksi.

"Toinen kesä on tosin kulunut," kapteeni Becker lausui eräänä päivänä, kun talvimyrsky riehui ulkona, "mutta emme sen vuoksi saa langeta epätoivoon. Vielä saatamme toivoa nähdä ystäväämme. Kukaties kesä ei ole ollut kyllin lämmin sulattamaan jäitä, joihin Ellenor on puuttunut; kukaties Griffin on lähtenyt laivastansa ja käynyt jäitse johonkin uutis-asutukseen Grönlantiin taikka Eskimojen majoille, joissa hän viettää talvea. Kukaties -- niin, kylläpä on monta 'kukaties'tä', joihin saatamme perustaa toivomme. Siis ystäväni, odottakaamme, odottakaamme kärsivällisesti!"

"Mutta emmekö voi tehdä mitään tehokkaampaa?" kysyi Robert, joka äänetönnä kuunteli puhetta. "Ajatelkaas, että hän on joutunut haaksirikkoon, että hän on suljettuna jäihin, että hän, ollen ilman laivoja ja muita välikappaleita, joilla hän voisi saapua lauhkeampiin seutuihin, taistelee pakkasta ja puutetta vastaan, ja ainoa, mikä häntä elähyttää, on toivo, että me etsisimme ja pelastaisimme hänet hänen hirveästä tilastansa. Voi äitiäni, jos niin olisi! Tuo ajatus ei anna minulle hiukkaakaan lepoa. Minusta tuntuu kuin isäni ojentaisi käsiänsä puoleeni. Ei, me emme saa kauvemmin olla ristissä käsin ja vain odottaa häntä, meidän täytyy tehdä enemmän."

"Jumal'auta, poika on oikeassa!" Becker lausui. "Te olette kyllin rikas, rouvani, säästääksenne kulutuksia, ja minä olisin kehno ystävä, jollen panisi parastani Griffinin puolesta. Niin, Robert on oikeassa, meidän täytyy etsiä hän. Tulevana keväänä lähden matkalle ja olen Jumalan avulla saapa selon hänestä."

"Ja minä seuraan luonnollisesti teitä, kapteeni Becker!" Robert sanoi innokkaasti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen poskensa hehkuivat jaloista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Ah, tätä onnea, tätä sanomatonta onnea löytää isäni ja ehkä pelastaakin hätet kuolemanvaaroista, hädästä ja kurjuudesta! Sinä et saa estää minua, äitini! Kenenkä velvollisuus, jollei pojan, on etsiä armas isänsä!"

Rouva Griffin taisteli kovan sodan sydämessänsä. Hän oli kyllä altis suurimpiinkin uhrauksiin puolisonsa hyväksi; mutta antaisiko hän poikansakin niiden vaarojen alaiseksi, jotka jo ehkä olivat hänen puolisonsa näännyttäneet? Mutta eikö tämä toiselta puolen ollut juuri Robertin velvollisuus? Hän ei ollut lapsi enään, vaan roteva, reipas ja nerokas nuorukainen, ja jalo tarkoitus elvytti hänen sieluansa, äidinsydämen täytyi myöntyä:

"Olkoon menneeksi, poikani," hän lausui vapisevalla äänellä laskien kätensä poikansa pään päälle, "lähde Jumalan nimeen; Hän olkoon kanssasi! Jumala armahtakoon minua älköönkä riistäkö sekä puolisoa että poikaa minulta! Mene matkaasi, Robert! -- Minä uskon poikani teille, kapteeni Becker; pitäkää huolta hänestä ja suojelkaa häntä."

Jalomielinen kapteeni lupasi tämän uskomielisellä tavallansa, ja matka oli päätetty; kaikkiin valmistuksiin ruvettiin viipymättä. Becker osti laivan, joka vartavasten oli rakettu ja varustettu jäämeremmatkoja varten, ja kuormitti sen niin runsaasti kaikenlaisilla ruokavaroilla, että he saattoivat viettää ei ainoastaan yhden vaan parikin talvea kaukana pohjassa.

Hetki löi, jona rouva Griffin oli jättävä poikansa hyvästi. Hänellä oli enemmän voimaa ja vakavuutta kuin oli toivonutkaan. Hän syleili ja siunasi Robertia. Vielä kerran hän sydämellisesti varoitti Beckeriä pitämään huolta hänestä, ja kapteeni uudisti lupauksensa. Kohta he olivat Toivolla -- se oli laivan nimi -- eikä viipynytkään kauvan, kun ankkuri oli nostettu, ja Toivo pullistunein purjein riensi pohjaseen, pohjaseen!

Muutaman viikon kuluttua lähestyttiin Grönlannin rantamia. Kapteeni Beckerin aikomus oli laskea Kalaniemelle, jossa oli Tanskalaisten turskanpyynnön ja -valmistuksen pääasema, kun eräs tapaus vaikutti, että hän hiukan muutti suuutaansa.

Robert seisoi eräänä aamuna mastonhäkissä ja tarkasteli tähystin silmällä aukeata ulappaa. Muutamia mahdottoman suuria jäävuoria uiskenteli etäällä, mutta maata eikä purjetta hän ei oivaltanut. Uupuneena turhaan tutkimukseensa hän oli lähteä alas, kun hän viimeisellä katsauksella havaitsi pienen mustan esineen, jota hän ensin luuli valaskalaksi. Mutta se se ei kuitenkaan voinut olla; hän oli näkevinään pienen lipun liehuvan mustan pilkun yläpuolella. Keksintö tuli hänestä yhä merkillisemmäksi, jonka vuoksi hän lopulta huusi kapteenia, joka ensimmäisen perämiehen kanssa käveli edes takaisin peräkannella.

Kapteeni Becker noudatti tähystimensä -- parhaan mitä laivassa oli -- ja katseli Robertin osottamalle suunnalle.

"Kas, se on kajakki!" hän sanoi vähän ajan kuluttua. "Luullakseni siinä on ihminen, joka on nostanut hätälipun."

"Kajakki? Mikä se on?" kysyi Robert, joka sillä välin oli tullut kannelle.

"Kajakki on kevyt vene, jota Eskimot käyttävät kalastaissaan ia muilla merimatkoilla. Se on yksipuimen ja peitetty hylkeennahalla. Paitsi keskessä olevaa pyöreätä reikää, jossa soutaja istuu, kajakki on kokonaan ilman- ja vedenpitävä. Kevyt kun se on, sellainen vene kulkee erinomaisen nopeasti vedenkalvossa, ja sen vuoksi en käsitä, miksi tuo on paikallaan ja liikkumatonna kuin puupölkky."

"Jokin onnettomuus on kohdannut miesparkaa, joka tuossa istuu," Robert arveli. "Kas, hän heiluttaa yhä hätälippuaan. Meidän täytyy hänelle avuksi."

"Tietysti," kapteeni vastasi, "vaikka siten joudumme oikealta suunnaltamme." Hän jakeli käskyjänsä, ja Toivo laski kohta toiseen suuntaan suoraan kajakkia kohden.

"Nuo ihmiset ovat oikeita uskalikkoja," kapteeni lausui. "Kun Eskimo noin istuu venosessaan, joka myös tavoin ympäröi häntä, puettuna päähän saakka piukkaan hylkeennahkaiseen pukuunsa, ja tarttuu airoonsa, jossa on kummassakin päässä lapa, hän luulee olevansa yhtä varmassa turvassa kuin kalalokki, joka siivillään liitelee aaltojen yli. Mutta Eskimot ovat monen vaaran alaisia: varsinkin heillä on kulkujäissä ja ajopuissa kaksi kovaa vihollista, jos kajakki törmää niitä vastaan, ne repivät venepeitteen ja miesparka uppoo silloin pohjaan."

Kapteenin ja Robertin puhuessa Eskimoista, jotka edellinen tunsi jo entisiltä matkoiltaan näillä purjehdusvesillä, laiva tuli yhä likemmäksi yksinäistä kajakkia. Siinä istui noin parinkymmenen vuotias nuorukainen, joka rukoillen ojenteli käsiänsä pelastajoitaan kohden; hän oli hyvin kalvakka, ja kirkkaat kyynelet vuosivat hänen poskillensa.