Kapteeni Grantia etsimässä

Taas laivalla Tristan da Cunha Amsterdamin saari Jacques Paganelin ja majuri MacNabbsin vedonlyönnit Intian valtameren myrskyt Kap Bernouilli Ayrton Lähtö Victorian maakunta Wimerra-joki Burke ja Stuart Rautatie Melbournesta Sandhurstiin Ensimmäinen palkinto maantieteessä Mount Alexanderin kaivokset Australian ja Uuden Seelannin Uutiset Majuri väittää alkuasukkaita apinoiksi Upporikkaat karjanomistajat Australian alpit Teatteritemppu Aland -- Zealand Neljän päivän tuska Eden Viiteselitykset.

TAAS LAIVALLA.

Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat: -- Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.

Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi Duncanin matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.

Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.

-- Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia, josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan, uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli olisi ollut hänen turvapaikkanaan.

-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sinä olet käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa. Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä Duncanin koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä päättäen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.

-- Aamiainen! Paganel huudahti.

-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

-- Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja lautasliinatkin?

-- Tietenkin, herra Paganel.

-- Eikä tarjota charquita, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?

-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta loukkaantuneena.

-- Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen. -- Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

-- No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta, herra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.

-- Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.

-- Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle Duncanin suhteen? John Mangles kysyi.

-- Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, -- keskustelemme yhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.

Laivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin. Koneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin lähteä milloin tahansa.

Kun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan siistiytyneet, istuttiin pöytään.

Herra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin oivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi. Paganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, "hajamielisyydestä", kuten hän selitti.

Tämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko tiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja lordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan purskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi "kautta kunniansa", ettei hän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen; sitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja perinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.

-- Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, -- on onnettomuudesta aina jollakin tavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.

-- Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.

-- Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta kieltä yhden asemesta.

-- Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. -- Onnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.

Muutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet söi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota Glenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta vieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki puolisolleen vahvisti, että "asia oli niin". Glenarvan katseli näitä nuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan toisessa asiassa.

-- Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.

-- Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. -- Minun on vain ilmoitettava teille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.

-- Ah, Paganel huudahti, -- te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä minä ollut mukana!

-- Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.

-- Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä köyden! maantieteilijä vastasi.

-- Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, -- ellei ihminen ole saanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt olitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap Hornia kiertämässä.

-- Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.