Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu: Kaksi kertomusta

Dunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana aamulla toukokuun 12 päivänä 18--, hänen kun oli tapansa mukaan messu luettava muutamille hurskaille kalastajille.

Papilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille lähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen kuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin 60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja varakas mies.

-- Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.

-- Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.

-- Mikäkö vie minun ulos?... Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.

-- No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.

-- Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis nyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?

-- Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää tarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty...

-- Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa joku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette luvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären Marian välillä.

-- Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.

-- Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on päivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette ristineet tuolla kauniilla nimellä: La Jeune-Hardie.

-- Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni, sanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä välipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne odottamaan rakkaan poikanne tuloa.

-- Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi merimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin että annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt Pohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta, että häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu prikistään suoraa tietä kirkkoon!

-- Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.

-- Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!

Merimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla satamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha Cornbutte piti iso arvoisena.

Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja rakennutti omassa nimessään _La Jeune-Hardie_-prikin. Useat reisut pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan ripein merimies Dunkerquessa.

Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.

Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean Cornbutte odotti melkoista voittoa. La Jeune-Hardie oli kolme kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.

Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä. Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.

-- Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.

-- Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta ja La Jeune-Hardie tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.

-- Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.

-- On annettu.

-- Entäs notariolle ja papille?

-- Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.

Samassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.

-- Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän sanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn isoista puutavarain ostoista laivastoa varten.

-- Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä hallituksesta huolisin?

-- Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä liikuttaa, ja se on Louis'in paluu.

-- En kiellä että ... vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin...

-- Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte, puristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.

-- Nuo puutavarain hankkimukset...

-- Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen jo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.

-- Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.

-- Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin, kaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.

Jean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli varhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen pohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa avasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän tykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana, kokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja kädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.

Olipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa satamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta tulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui akkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli ystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.

Hääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta kaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan seuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat kalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos, piirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.

Dunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle mereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen koko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan huoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.