Kenilworth III-IV

Pistooli. Tuon viestiä ja verratonta uutta, Iloa auvoista ja kulta-aikaa.

Falstaff. Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä sitten tämän maailman ihmisten tavalla.

Pistooli. Pois hiiteen maailma ja maailman lapset. Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.

Henrik Neljäs. -- Jälkimäinen osa.

Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.

Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat. Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän vaelluksillaan tapasi.

Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon, josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä. Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin, johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea, joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään, näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan, ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän -- sekä kaikkien niiden tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi kenenkään oikkujen takia. -- Minä poikkean kun poikkeankin tänne tervehtimään arvoisaa enoani. -- Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa kunnon heimolaiseni ja ystäväni! -- Gallona parasta viiniänne, eno, ja pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! -- Hä! Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan ystävyytemme juuria? -- Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»

»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»

Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään. »Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno, Meksikoa ja Perua -- epäile kuningattaren aarre-aittaa -- Jumala hänen majesteettiansa varjelkoon! -- Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»

»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. -- Hoi, Jussi Juomanlaskija, tee, mitä virkaasi kuuluu. -- Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»

»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen salaisuuden -- näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa pätsiinsä -- ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen -- hänellä on koko Potosi tuossa aivokopassaan. -- Lempo soikoon! Hän päästelee hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani kirouksia.»

»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael», virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun väärennetään kuningattaren kolikoita.»

»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. -- Älä nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun lisäksi -- ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»

»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse paholainen? -- emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme kaikkien ihmisten huomiota?»

»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan -- kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. -- Seitsemän taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani! -- Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen -- nämä herrat tässä ovat tuttujani -- vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»

»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen, sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja», lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»

»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana -- »urkkijoita? pyh! -- Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. -- Tässä tulee viini. -- Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»

Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä, uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.

Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa, heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.

»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias, »ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! -- Nythän Sinä voit vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista -- Sinä saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni, nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian palttinaa ja niin poispäin -- niin, ja sitten voit sanoa, että hän on niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä, ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit sanoa --'»

»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»

»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. -- Tässä oli juuri äsken muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja pumpuloin.»

»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi, josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»

»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se nyt meni se kauppias-roisto? -- tässähän oli luullakseni ihan äsken sellainen kauppias, tuota -- Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa joutui?»

»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja valmistautuu huomisiin kauppoihin.»

»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred; »tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen tavaramyttyään, -- tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille. Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä -- kyllä se Teidän reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla varma!»

»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös miehensä -- se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»

»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.

»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön, yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa sanotaan: