Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut

Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista. Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.

En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni -- olkoon kullakin siitä oma mielipiteensä -- tahdon vain huomauttaa, että olen käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen nähnyt vanhojen ja nuorten -- vieläpä pienten lastenkin -- kuolevan nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön nauravan ja taputtavan käsiään.

Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen, täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen eläinten maailmassa.

Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin, julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon "vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni tuskallisesta näystä.

Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne mahdollisiksi.

Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:

Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon" eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.

Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.

Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta, kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen painolain.

Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut, katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia huvituksia.

Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.

Jack London.

1.

Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista _Eugénie_-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva Makambo poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin. Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.

Tuntia aikaisemmin, juuri kun Makambon ankkuria nostettiin ja kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin, Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä _Ariel_-laivalla, ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.

Dag Daughtry oli hovimestarina Makambossa, ja hänen olisi pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon olutannostaan, ei edes -- kuten hän itse kehuskeli -- Bismarckin saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania kiniiniä malarian varalta.

Makambon kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle, mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä! Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon. Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää. Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"

Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen, mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.

Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon kautta.

Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla Eugénien valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen, harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä, että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä _Eugénie_-laivassa ja vihdoin Harley Kennaniin ja Arielin päällystöön. Se oli huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja kohtelemaan äreästi.

Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset, sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta -- hän oli koiraintuntija -- hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat pitelivät lastauspaikalla.

Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen, sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat hallituksen asiamiehen apulainen ja Makambon talouspäällikkö kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.

Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä. Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.

"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen. "Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa ajokoiraa vinttikoirasta -- niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn kapakassa tahansa."