Public-domain ebook
Kotisirkka
Language: fi254 downloads on Project Gutenberg
Subjects
In: Humour·Novels·British Literature
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #44899.
Public-domain ebook
Language: fi254 downloads on Project Gutenberg
Subjects
In: Humour·Novels·British Literature
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #44899.
The opening · free to read
Otava, Helsinki, 1912.
Charles Dickens.
Charles Dickens oli englantilainen kirjailija [synt. 7/2 1812, kuollut 9/6 1870].
Ehtymätön huumori ja syvä myötätunto ja rakkaus kanssaihmisiä kohtaan ovat Dickensin kirjailijaluonteen kuvaavammat ominaisuudet. Huumori, hilpeä, hyväntahtoinen leikinlasku oli hänelle synnynnäinen, se luonnonlahja, joka ei ainoastaan tehnyt hänen nimeään kuuluisaksi koko sivistyneessä maailmassa, vaan auttoi häntä myös kestämään nuoruuden kovaa kohtaloa ja esti häntä vajoamasta kurjuuden kuiluun. Syvän säälinsä ja rakkautensa koko ihmiskuntaa, varsinkin sen kovaosaisia kohtaan hän on voittanut omien kärsimystensä ja taistelujensa hinnalla.
Dickensin vaikea ja raskas lapsuus ja varhaisin nuoruus eivät opettaneet häntä vain tuntemaan ihmisiä ja elämää, vaan ennen kaikkea tekemään uupumattomasti työtä. Väsymys, vaivojen säästäminen, toimettomuus olivat hänelle aivan vieraita käsitteitä. Ja kuitenkin oli hänellä luonnostaan varsin heikko ruumiinrakenne ja huono terveys, jota ei suinkaan hyvällä ruualla ja hellällä hoidolla koetettu parantaa. Mutta hänellä oli rautainen tahto ja niin joustava henkinen voima, ettei mikään saanut häntä lannistumaan eikä murtumaan. Tämä ynnä lisäksi se seikka, ettei hänen tarvinnut kuvauksiaan varten etsiä kaukaa malleja eikä aiheita, vaan sai ammentaa omista kokemuksistaan ja elämyksistään, selittää hänen tavattoman menestyksensä. Muuten ei voisi käsittää, että hän, jonka koko kasvatus oli jäänyt hänen omaksi huolekseen ja joka 13-vuotiaasta saakka oli ansainnut elatuksensa saapasmustetehtaassa liistaroimalla purkkien kansia kiinni, olisi voinut tuskin 23 vuoden vanhana päästä suuren lontoolaisen lehden aputoimittajaksi ja pian sen jälkeen maansa enin luetuksi kirjailijaksi.
Kun näet hänen teoksensa "The Pickwick club" ilmestyi v. 1837, oli hänen maineensa taattu ei vain Englannissa, vaan sen rajojen ulkopuolellakin. Se saavutti niin tavatonta suosiota, että joka talossa puhuttiin siinä esiintyvistä henkilöistä kuin läheisistä ystävistä ja tutuista.
Sittemmin hän loi pitkän sarjan teoksia, joista tässä mainittakoon ainoastaan laaja romaani "David Copperfield", teos, joka oli lähinnä Dickensin sydäntä, hänen "lempilapsensa", kuten hän itse sanoo. Se on aikoinaan ilmestynyt suomeksikin, ja sitä on meillä paljon luettu.
Kattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami kertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami todistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä alkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni! Pienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan alkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli vähintäkään sirkuttanut.
Olihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen päällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin edessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin sirkka vasta yhtyi lauluun.
Luonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä millään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen olisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta tässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi laulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla ilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan -- niin minä sanon: Vaiti!
Anna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin sanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on kerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa alusta, alkamatta kattilasta?
Näyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt kattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin sen syytä.
Peerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen märkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko pihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä. [Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia anturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.] Peerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä hän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle päässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät olivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan tulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän tuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja jäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä puukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa ja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin kehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan puhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on raskas kantaa.
Paitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään lailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta hiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen kuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen. Kiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi heitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin kuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut parempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta "Royal-George" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä vaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin onnistui saada se jälleen ylös.
Nyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se nyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei mikään saa minua pakotetuksi.
Mutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa, taputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen kattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi roihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä hollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen liikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin häilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi kertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä sillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta, kukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin olisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi nykäissyt häntä jalasta.
Vasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen allansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies jälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton, sillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja suuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin hollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on, että hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon vaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä tuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt, kuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi ja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja toisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin, jonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä oikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä, yritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä tunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja puhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei heillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä.
Kuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte käsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan, minkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä henkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän verran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi kotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin verrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli tulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen kansi -- niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki -- tanssi jotakin skotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei ole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä.
Että kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle ulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia ja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi Peerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä. Yö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä; sumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on päivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä ei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla, missä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan, kostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea maisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa on virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä -- vesi ei ole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän tulee, tulee, tulee --
Tässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr, sirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa, jota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä paikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos se siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen ruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan luonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka olikin tarkoittanut.
Kattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä laimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja pitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone kaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän tähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa, semmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi luullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen ja jälleen hypähtäneen jaloilleen.
Yhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan. Laulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat kilvan.
Pieni kaunis kuuntelija -- sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka vartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta hän ei ollut lainkaan vastenmielinen) -- sytytti kynttilän ja vilkaisi heinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen minuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei pimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun mielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi saanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään puoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui paikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa oikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa olevansa voitettu.
The book keeps going
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.



Scenes Storieta drew for other classics.
New illustrated classics
Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.