Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut

"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä tiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla? Niistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta arvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea muuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului paljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja yleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit olivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat suurin piirtein samat".

"Auringonnousun runo" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa. "Wabanaki-runo" on eräästä kokoelmasta, "henkikarkelo-runo" samoin.

Ernest Thompson Seton.

[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan lopussa. Oikolukijan huom.]

[Kuva: Nousevan päivän laulu.]

I.

Wigwami, joka oli kallion juurella.

Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella. Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.

Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt, puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi koittaneen päivän Jumalaa:

"Pilven matalan nousija, Taivaan korkean palaja. Terve! Kunnia!"

Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan, kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.

Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron pieneen laaksoon.

Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.

Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan. Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis! katosi rotta jään alle.

Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.

[Kuva: Biisamin pyynnissä.]

Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.

Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä. Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui lähimpään taloon päin.

II.

Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.

Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano' Si Sylvanne.

Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1] vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla säesti heimonsa vanhaa laulua?

Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt, sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?

Hän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä, että jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa ja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko nahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan, ja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin laajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana olevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja satamapaikkaan.

Silas Peck Kauppa Puoti

oli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli miestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen syrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti: "Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?"

Kuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:

"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän senttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta... Kaupat tehty".

Intiani kokosi nahkat ikäänkuin "no sitten ei tullut mitään", mutta Silas kiiruhti sanomaan:

"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä".