De profundis

Mutta voimaa toteuttaa unelmaansa elämässä ei Wildellä ollut enää, kun hän pääsi vapaaksi. Ne harvat vuodet, jotka hänellä oli vielä jäljellä elettävänään, olivat täynnä hätää ja ehkäpä kurjuuttakin. Ja ne teokset, joita hän oli suunnitellut vankilan raskaassa hiljaisuudessa, eivät koskaan toteutuneet vapaassa ilmassa. De Profundis tuli hänen elämänsä suureksi tunnustukseksi, jossa hän oli paljastanut sielunsa niin täydellisesti kuin hän saattoi. Se on teos, jonka tuskat ja kyyneleet ja epätoivo ja toivo on synnyttänyt.

Tosin täydellistä suoruutta hänellä ei kai sittenkään ollut. Se on lahja, jota jumalat harvoin meidän päivinämme lahjoittavat. Näyttelijänaamiosta, joka peittää meidän sisimpämme, ei kukaan voi vapautua. Minun mielestäni sen tuntee paikkapaikoin tässä kirjassa. Mutta se oli varmaan myös läheisemmin liittynyt Wilden sieluun kuin useimpien muitten, se oli tullut osaksi siitä.

Gunnar Castrén.

ESIPUHE.

Kauan aikaa odotettiin uteliaisuudella De Profundis kirjan käsikirjoitusta, jonka tiedettiin olevan minun hallussani, sillä tekijä oli usealle ystävälleen maininnut sen olemassa-oloa. Kirja ei kaipaa pitkää esipuhetta eikä juuri minkäänlaista selitystäkään. Minä tahtoisin vain sanoa, että ystäväni kirjoitti sen vankeutensa viime kuukausina, että tämä on ainoa teos minkä hän vankeudessa kirjoitti ja viimeinen suorasanainen tuote, joka hänen kynästään on lähtenyt. ("Ballad of Reading Gaol" Readingin vankilan ballaadi -- ei ollut sepitetty, ei edes suunniteltu ennenkuin hän pääsi vapauteen).

Antaessaan minulle määräyksensä De Profundis kirjan julkaisemisesta kirjoitti Oscar Wilde:

"_Minä en puolusta menettelyäni. Minä selitän sitä. Minun kirjeessäni on muutamia kohtia, jotka koskevat henkistä kehitystäni vankilassa ja sitä välttämätöntä muutosta, joka minun luonteessani on tapahtunut ja henkisessä suhteessani elämään; ja minä tahtoisin, että sinä ja te muut, jotka vielä seisotte minun puolellani ja olette kiintyneet minuun, tietäisitte tarkalleen, millä mielellä ja millä tavalla minä toivon voivani katsoa elämätä suoraan silmiin. Tietysti, punniten asiata yhdeltä puolelta, minä tiedän, että sinä päivänä, jolloin pääsen vapaaksi, astun vain toisesta vankeudesta toiseen, ja tulee olemaan aikoja, jolloin koko maailma ei ole tuntuva minusta laajemmalta kuin vankilakoppini ja on herättävä minussa yhtä paljon kauhua kuin sekin. Mutta minä uskon sittenkin, että alussa Jumala loi maailman kullekin ihmiselle eriksensä, ja siinä maailmassa, joka on meidän sisässämme, pitäisi jokaisen koettaa elää. Joka tapauksessa luet näitä paikkoja kirjeessäni vähemmällä tuskalla kuin muita. Tietysti minun ei tarvitse huomauttaa sinulle kuinka haihtuvia minun ajatukseni ovat -- meidän kaikkien -- ja kuinka epämääräisestä aineesta meidän tunneliikkeemme ovat kokoonpannut. Kuitenkin minä näen jonkunlaisen päämäärän, jota ehkä voin taiteen kautta lähennellä_.

"_Vankilaelämä opettaa näkemään ihmisiä ja asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Sen vuoksi ihminen kivettyy siellä. Ulkopuolella olevat ihmiset, ne ne pettyvät harhakuvissaan alituisessa liikkeessä olevasta elämästä. He seuraavat elämän kiertokulun mukana ja edistävät sen epätodellisuutta. Me, jotka emme liiku mukana, me sekä näemme että tiedämme_.

"_Tuottipa kirjeeni jotakin hyvää ahdasmielisille luonteille ja kiihtyneille aivoille tai ei, minulle se on tehnyt hyvää. Olen 'puhdistanut sydämeni vaarallisista aineksista.' Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, että taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämän muoto. Ilmaisun kautta me elämme. Niistä monen monista asioista, joista olen kiitollisuuden velassa vankilan johtajalle, olen kaikkein enimmin kiitollinen siitä, että hän on sallinut minun esteettömästi kirjoittaa sinulle ja niin pitkältä kuin olen halunnut. Lähes kaksi vuotta olen sydämessäni hautonut yhä kasvavaa katkeruuden taakkaa, ja nyt olen vapautunut siitä suureksi osaksi. Vankilamuurin toisella puolella on muutamia mustia, nokisia puu raukkoja, joista parhaallaan puhkeaa esiin melkein räikeän viheriäisiä silmukoita. Minä tiedän hyvin, mikä niissä tapahtuu. Ne etsivät ilmaisumuotoa itsellensä_."

Minä luulen voivani toivoa, että De Profundis, joka kuvaa niin elävästi ja tuskaisesti yhteiskunnallisen turmion ja vankilarangaistuksen vaikutusta henkisesti korkeaan ja hienostuneesen luonteesen, on antava monelle lukijalle aivan toisen käsityksen sen henkevästä ja tenhoavasta kirjoittajasta.

Robert Ross.

DE PROFUNDIS.

... Oli määrä teljetä minut Gilles de Retzin ja markisi de Saden väliin. Olkoonpa menneeksi! Minä en huoli valittaa. Yksi niistä monista opeista, joista vankilaa saa kiittää, on tämä: että asiat ovat sellaisia, jommoisiksi ne kerran ovat tulleet, ja sellaisina ne aina pysyvätkin. En epäilekkään yhtään, että keskiaikainen elostelija ja "Justinen" tekijä on mieluisampi seuratoveri kuin Sandford ja Merton, lastenkirjojemme hyveen esikuvat...

Marraskuun alkupuoliskolla kaksi vuotta sitten kaikki tapahtui. Elämän leveä virta eroittaa meidät nyt tästä ajanjaksosta, joka on jo niin kaukana poissa. Se, joka kulkee vapaana, voi tuskin käsittää, että minusta tuntuu, ikäänkuin se ei olisi tapahtunut eilen, vaan vasta tänään. Kärsimys on yksi ainoa silmänräpäys. Me emme voi paloitella sitä eri jaksoihin. Me voimme vain määrätä sen eri vivahtelut ja pitää muistissa, milloin ne palaavat jälleen. Aika ei meissä kulje eteenpäin. Se käy kiertokulkua. Se ikäänkuin kiertää yhden ainoan keskipisteen ympärillä, joka on tuskaa. Tämän elämän herpaiseva liikkumattomuus, elämän, jonka joka ainoa yksityiskohta on järjestetty muuttumattoman mallin mukaan, niin että me syömme ja juomme ja nukumme ja rukoilemme, tai ainakin polvistumme rukoukseen, seuraten rautaisen kaavan taipumattomia lakeja: tämä liikkumattomuus, joka tekee jokaisen uuden kauhuisan päivän vähimpiä yksityiskohtiaan myöten veljensä kaltaiseksi, se näyttää siirtyvän niihin ulkonaisiinkin voimiin, joiden olemassaolon todellinen olemus on alituista muutosta. Kylvö- ja korjuuajasta, niittomiehistä, jotka kumartuvat viljan yli, tai viininkorjaajista, jotka astuvat viiniköynnösten keskellä, ruohosta puutarhassa, johon valkoiset omenakukat karisevat tai hedelmät putoavat puusta -- kaikesta tästä me emme tiedä mitään, emme voi mitään tietää.

Meillä on vain yksi vuodenaika, surun aika. Itse aurinko ja kuu näyttävät olevan meiltä riistetyt. Ulkona päivä voi loistaa sinisenä ja kultaisena, mutta se valo, joka pujahtaa sisään likaisista rautaristikkoikkunoista, joiden takana me istumme, on harmaata ja niukkaa. Vankikopissa vallitsee alituinen sama hämärä kuin omassa sydämessäkin. Eikä ajatusten maailmassa, yhtä vähän kuin ajankaan, ole vähintäkään liikettä enää. Se mitä sinä puolestasi aikoja sitten olet unohtanut tai helposti voit unohtaa, se minun mielessäni nyt liikkuu ja liikkuu vielä huomennakin. Pidä se mielessäsi, niin voit hiukan paremmin ymmärtää miksi minä kirjoitan ja miksi kirjoitan juuri tällä tavalla...