1. Kohtaus mets‰ss‰. 2. Linnun ammunta. 3. Pantteri. 4. Poltettu maja. 5. Mets‰st‰j‰ jalkapuussa. 6. Pako. 7. Luolan salaisuus. 8. Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.
Ensimm‰inen luku.
Kohtaus mets‰ss‰.
Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun oli, hankki h‰n omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi osia viljelt‰v‰ksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja toimeentulon. H‰nen oma el‰m‰ns‰ oli moitteetonta. H‰nt‰ pidettiin suuressa arvossa ja h‰nelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi. Mutta h‰nen taloudelliset yrityksens‰ eiv‰t onnistuneet ja h‰n kuoli siksi ajoissa, ett‰ s‰‰styi rutikˆyhyydest‰. H‰nen j‰lkel‰isens‰ kokivat p‰‰st‰ esi-is‰ns‰ veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yht‰ rikkaaksikin, kunnes muutaman heist‰ vihdoinkin onnistui hilautua yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto h‰nt‰ siin‰ melkoisesti auttoi ja siten h‰nen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman kasvatuksen kuin mik‰ Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ik‰inen nuorukainen, Edvard Effingham, ja heist‰ tuli yst‰vykset. Effinghamin perhe oli rikas ja arvossa pidetty. Is‰ oli nelj‰kymment‰ vuotta majurina palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti vaimon, luovutti is‰ h‰nelle koko omaisuutensa. Ensiksi k‰ytti nuori Effingham rikkauttansa etsi‰ksens‰ nuoruuden yst‰v‰ns‰ Marmaduken ja auttaaksensa h‰nt‰. Kun Marmaduken is‰ juuri pikkist‰ ennen oli kuollut ja h‰nen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli yst‰v‰n tarjous sopivaan aikaan. Yst‰vykset perustivat kaupan Pennsylvanian p‰‰kaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet voitosta, esiytym‰tt‰ kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana. Kahdesta syyst‰ h‰n piti yhtiˆn salaisuutena. Ollen sellaisen perheen j‰lkel‰inen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintˆn‰ kulkenut, katsoi h‰n alentavaksi v‰littˆm‰sti yhty‰ kauppaliikkeeseen. Toinen syy oli is‰n voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke oli per‰isin kveekariperheest‰, vaikka h‰n itse ei ollutkaan eritt‰in ankara lahkolainen.
Marmaduke johti monena vuonna liikett‰ niin onnellisesti, ett‰ se tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat vapautussodan edelt‰ji‰, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja mit‰ h‰nell‰ vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja j‰tt‰en is‰ns‰ h‰n l‰hti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eiv‰t yst‰vykset saaneet mit‰‰n tietoja toisistaan, ja sodan jaloista t‰ytyi Marmaduke Templen kohta poistuakkin p‰‰kaupungista pelastettuansa ensin omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan p‰‰tytty‰ tunnustettiin itsen‰isiksi, julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menett‰neiksi ja ne tuomittiin myˆt‰viksi. Marmaduke k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen, matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja. Niiden parantamiseksi h‰n k‰ytti kaiken kykyns‰ ja toimintahalunsa, niin ett‰ h‰n heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien h‰nen rikkauksiensa ainoana perij‰n‰ oli tyt‰r, jonka h‰n v‰h‰‰ ennen vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.
Kun asukasluku siin‰ piiriss‰, jossa h‰nen tiluksensa olivat, oli kasvanut m‰‰r‰ttyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista, nimitettiin h‰net sinne ylituomariksi.
Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilˆihin siirrymme varsinaiseen kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun p‰iv‰n‰ 1793 Newyorkin valtion keskukseen l‰helle Susquehannan l‰hteit‰.
Oli kirkas pakkasp‰iv‰. Auringonlaskun aikaan nousi reki hiljakaisilleen vuorenrinnett‰. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi t‰plitellyt. Siit‰ huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sill‰ h‰n ihan riemuitsi kotiintulosta ja l‰hestyv‰n joulujuhlan huvituksista. Reess‰ istui keski-ik‰inen mies ja nuori tyttˆ. Turkkeihin kun olivat k‰‰riytyneet, ei heist‰ n‰kynyt muuta kuin tytˆn mustat silm‰t ja miehen kasvot, joissa ilmeni hyv‰ntahtoisuus ja miellytt‰v‰ iloisuus. Mies oli Marmaduke Temple ja h‰nen matkatoverinsa h‰nen tytt‰rens‰ Elisabet, joka oli viett‰nyt nelj‰ vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt palasi kotiin. Vuori, jonka rinnett‰ he paraillaan nousivat, kasvoi vankkaa havumets‰‰, ja v‰h‰n kuin pel‰ten t‰hysteli Elisabet synkk‰‰n mets‰‰n, kun yht‰kki‰ kova, hellitt‰m‰tˆn koiran haukunta kuului.
-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha Hektor; min‰ tunnen sen ‰‰nest‰. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen j‰lill‰. Tuossapa onkin edess‰mme veres hirvenj‰lki -- Ja nyt, Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelk‰‰, niin hankin sulle kunnon hirvipaistin jouluruuaksi!
Ajaja pys‰ytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin p‰‰lt‰‰n, kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssyns‰ ja hypp‰si reest‰ kinokseen. H‰n aikoi juuri rient‰‰ eteenp‰in, kun komea hirvi oikaisi tien poikki muutaman askelen p‰‰ss‰ h‰nest‰. K‰si varmana ja katse ter‰v‰n‰ kohotti Marmaduke pyssyns‰ ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi matkaansa pelk‰‰m‰tt‰ ja n‰ht‰v‰sti vahingoittumatonna. Ei viel‰ toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. S‰‰li‰ tuntien iloitsi jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yht‰kki‰ pyyhk‰si tien poikki. Samassa t‰r‰hytti ilmaa r‰ike‰ pamaus, ihan toisellainen kuin vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hyp‰hti korkealle ilmaan, ja kun toinen laukaus seurasi siin‰ paikassa, suistui se suinp‰in maahan, kieriskellen kinoksessa. Kova‰‰ninen "halloo" kajahti n‰kym‰ttˆm‰n ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miest‰ piilostaan kuusten takaa, josta k‰sin he olivat hirve‰ v‰ijyneet.
-- Kas vain, Natty! Jos min‰ olisin tiennyt teid‰n olevan siell‰ v‰ijym‰ss‰, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyll‰ laukaukseni s‰‰st‰nyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian houkuttelevaa. Enk‰h‰n min‰ ole ihan varma siit‰k‰‰n, eikˆ joku minun luodistani suistanut saalistamme p‰‰laelleen.
-- Ei, tuomari, ei! vastasi mets‰st‰j‰ naurahdellen ja voittoisasti h‰nt‰ katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, ett‰ tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?
-- T‰m‰ on hyv‰ pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut! virkkoi tuomari, hymyillen yst‰v‰llisesti. Hirveen on sattunut kaksi laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle syd‰nt‰. Eih‰n se olisi mahdotonta, Natty, ett‰ toinen olisi minun ampumani!
-- Mutta teid‰n t‰ytyy myˆnt‰‰, tuomari, jatkoi mets‰st‰j‰ harmistuneena, ett‰ hirvi kaatui vasta viimeisest‰ laukauksesta ja sen ampui nuorempi ja varmempi k‰si kuin sek‰ teid‰n ett‰ minun. Min‰ puolestani, vaikka olenkin kˆyh‰ kuin hiiri, tulen kyll‰ toimeen ilmankin t‰t‰ saalista; mutta enp‰ kuitenkaan mielell‰ni luopuisi oikeuksistani vapaassa maassa.
-- Eik‰ teid‰n tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Min‰h‰n puolustaunkin vain mets‰st‰j‰kunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan hirven ostaa, mutta mik‰s korvaa kunnian pit‰‰ lakissaan hirvenh‰nt‰‰? Ajatelkaapas, miten min‰ voisin kerskata siit‰ serkulleni, joutavanp‰iv‰iselle Dick Jonekselle, joka koko t‰n‰ mets‰styskautena ei ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.
-- Otukset h‰vi‰v‰t h‰vi‰mist‰‰n, tuomari, mit‰ laajemmalle vain n‰m‰ viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha mets‰st‰j‰ huoaten. Oli aikoja semmoisiakin, jolloin min‰ pirttini kynnykselt‰ saatoin ampua kolmetoista hirve‰. Ja kun tuli karhunlihan n‰lk‰, niin ei muuta kuin valvo yˆ ja ammu otso kuutamossa pirtin sein‰nraosta. Eik‰ siin‰ tarvinnut pel‰t‰ liian sike‰sti nukkuvansa, sill‰ suden ulvonta piti kyll‰ valveilla. Hektor vanha, t‰m‰ -- h‰n silitti suurta, musta- ja keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista mets‰koiraa, joka juuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenk‰ sudet purivat pahaksi sen kurkun sin‰ yˆn‰, kun min‰ ajoin ne pois, kun ne yrittiv‰t siepata minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni kristitty. Se ei milloinkaan unohda yst‰v‰‰ns‰ ja se rakastaa sit‰, joka sille antaa ruuan.
Mets‰st‰j‰n olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli her‰tt‰nyt Elisabetin huomion. H‰n oli pitk‰ ja hoikka ja h‰nen ohutta punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka h‰nen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneen n‰kˆiset, ilmeni niiss‰ kuitenkin hyv‰ ja luja terveys. Harmaat silm‰t s‰ihkyiv‰t tuuheiden, harmahtavain kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yht‰ ahavoituneena kuin kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyˆll‰. Jalassa oli h‰nell‰ mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka h‰n intiaanien tavalla oli koristanut siilin piikkilˆill‰, ja hirvennahkaiset housut sek‰ polviin ulottuvat s‰‰rykset samasta aineesta, josta pukimosta h‰n uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla olkap‰‰ll‰ oli mahdottoman suuri h‰r‰nsarvi ja kupeella riippui nahkainen mets‰styslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein ketunnahkalakin huippuun.
-- Olisinpa oikein mieliss‰ni, virkahti Marmaduke huolellisesti tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia t‰m‰n hirven kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on varma, ett‰ hirvi on minun, sill‰ syd‰mmeen ammuttu luoti oli silloin tarpeeton. Mit‰s te siit‰ sanotte, hyv‰ yst‰v‰?
Ja tuomari k‰‰ntyi Natyn seuraajaan.
-- Min‰ sanon, ett‰ min‰ sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen ylpe‰nlaisesti, laskien k‰tens‰ pyssylle, joka oli melkein samallainen kuin h‰nen vanhemman toverinsa pyssy.
-- Mutta tottahan toki myˆtte minulle saaliin? kys‰isi tuomari, hymyillen lempe‰sti. Olisippa toden per‰st‰ kerrassaan kummallista jollen saisi kelpo juttua t‰st‰ kuoleman iskusta! Mit‰p‰ arvelette, nuori mies, onko kolmessa dollarissa kyll‰ksi hirvest‰?
-- Otetaanhan ensin selv‰ asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen s‰vyis‰sti, mutta ‰‰nen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mit‰tˆn ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?
-- Viidell‰, hyv‰ herra, sanoi tuomari jokseenkin h‰mm‰styen nuorukaisen luontevasta k‰ytˆksest‰. Eikˆh‰n viidess‰ ole kyll‰ksi kaatamaan hirve‰?
-- Yksikin jo riitt‰isi, mutta -- nuorukainen l‰heni puuta, jonka takaa h‰n oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, ett‰ ammuitte t‰h‰n suuntaan? T‰nne puunkylkeen on j‰‰nyt nelj‰.
Tuomari tarkasti vereksi‰ merkki‰ puunrungosta ja lausui nauraen:
-- Sill‰h‰n te vain todistatte itse‰nne vastaan! Miss‰s viides on?
-- T‰‰ll‰! vastasi nuorukainen, k‰‰nt‰en viittaansa ja osottaen reik‰‰ nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.
-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko t‰ss‰ vain kuluttanut aikaa turhaan pˆyhkeilemiseen, silloin kuin l‰himm‰iseni minun tauttani k‰rsii tuskaa p‰‰st‰m‰tt‰ valituksen ‰‰nt‰ huuliltaan? Mutta pian, pian rekeen! Kyl‰‰n on vain peninkulma ja siell‰ te saatte l‰‰k‰rin apua! Min‰ korvaan teid‰n hoitonne ja te j‰‰tte meille, kunnes paranette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!
