Tähdistälukija

1. Harhateillä. 2. Hoviherra ja koulumestari. 3. Tähdistä lukeminen. 4. Ennustukset osuvat yhteen. 5. Mr. Bertram selittelee. 6. Uudet luudat lakaisemassa. 7. Skotlannin mustalaiset. 8. Häätö. 9. Turmion päivä. 10. Oikeudellinen tutkimus. 11. Vanha tuttava. 12. Katsaus menneeseen. 13. Hyväntekijä ja suosikki. 14. Pakkohuutokauppa. 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa. 16. Mr. Mervynin sanoma. 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa. 18. Isä ja tytär. 19. Majanmuutto. 20. Mestari Sampson haltioissaan. 21. Brown puhuu puolestaan. 22. Kohtaus rajakrouvissa. 23. Nujakka nevalla. 24. Dandie Dinmontin koti. 25. Ketunmetsästys. 26. Tuulastusseurue. 27. Ojasta allikkoon. 28. Rosvous ja korvaus. 29. Miss Mannering häijyttelee. 30. Woodbournea piiritetään. 31. Onneton laukaus. 32. Mr. Glossin kunnostautuu. 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia. 34. Kumppanukset neuvottelevat. 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto. 36. Lakimiehet virkistäytyvät. 37. Hautaus. 38. Testamentin avaaminen. 39. Meg Merriliesin hommia. 40. Isäinsä asuinsijalle. 41. Vangitseminen. 42. Kaksi rauhantuomaria. 43. Raskaan syytöksen alla. 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa. 45. Ystävä. 46. Koulumestari manailee. 47. Vastavehkeitä. 48. Rynnäkkö. 49. Jännittynyttä odotusta. 50. Kadonneen paluu. 51. Rauhaa ja rakkautta. 52. Meg kutsuu. 53. Warrochin kärjessä. 54. Elämästä ja kuolemasta. 55. Uusi Ellangowan. 56. Ovela ansassa. 57. Rangaistus. 58. Loppu.

1 luku.

HARHATEILLÄ.

Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla. Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse. Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen matkaansa jatkamaan.

Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä, isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille itsellensä kulkukelpoiset.

Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi, tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan, missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan: "Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" -- tai: "Et kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat "kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas "neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni, ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan koristelivat lavean nevan kohoutumia.

Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi, niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan peräytyvän, mikäli hän eteni.

Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon, ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin kauppalaan.

Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa. Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa. Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"

"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin -- saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten --"

"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan -- ettekö voi antaa minulle yösijaa?"

"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni taivasalla nukkua."

"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä taikka yksinkertainen."

"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä; "mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."

"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."

Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. -- Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen -- eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen -- karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"

"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.

Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.

"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"

"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan -- se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä -- mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."

Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.