Haukansilmä

"On tuoksuva turve majani mun, ja luonto, Luojani, templisi sun; tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".

Moore.

Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta. Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen. Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.

Neljä henkilöä -- kaksi kumpaakin sukupuolta -- on noussut myrskyn kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta. Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi. Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle, vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.

Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota. He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi heistä -- mies ja vaimo -- olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento, kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli edessään olevaa taulua.

Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt, silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine, riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu -- jota luonto ei erittäin suosinut -- värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.

Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.

"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"

"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini", -- tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni kukkakimppu hänen rinnalleen."

"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"

"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä -- "muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä, missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä pienessä metsätilkussa?"

"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus, tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"

"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."

"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa lehvistössä!"

"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"

"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti eläimiä näissä rannattomissa metsissä."

"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä. "Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen, voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."

"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"

"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."

Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua, joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta, että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap -- se oli merimiehen nimi -- ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon. Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti, kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan kuin tämä olisi ollut sukulainen.

Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.

"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän kodassaan?"

"Ei mitään kotaa", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, -- "ehyt metsä."

"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa -- ehkäpä sinun vanhoja tovereitasi, Nuolenpää."

"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki -- kalpeanaaman tuli."

"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat merikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule vanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa, nouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen piipusta."

Ajatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli kohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä säteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa ja sanoi epäröiden -- sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet ihailla intiaanin terävää älyä -- tai mieluummin voisimme sanoa, vaistoa:

"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää sitä!"

"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt tuskin tiedän, mitä uskoa. -- Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden kysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen eikä punanahkaisen tulesta?"