Dorian Grayn muotokuva

WSOY, Porvoo, 1906.

Malmström'in kirjapaino, Kuopio.

ESIPUHE.

Taiteilija on kauniin luoja.

Taiteen ilmisaattaminen ja taiteilijan salaaminen -- se on taiteen tarkoitusperä.

Arvostelija on se, joka kykenee siirtämään sen vaikutuksen, minkä kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineesen.

Sekä korkein että alhaisin arvostelun muoto on tavallaan itsebiografiaa.

Se, joka huomaa vain ruman tarkoituksen kauniissa, on turmeltunut olematta viehättävä. Se on vika.

Se, joka huomaa kauniin tarkoituksen kauniissa, on sivistynyt. Hänestä on toivoa.

Ne ovat valitut, joille kaunis merkitsee vain kauneutta.

Siveellisiä tai siveettömiä kirjoja ei ole olemassa. Kirjat ovat joko hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Siinä kaikki.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys realismia kohtaan on Calibanin raivoa tämän nähdessä omat kasvonsa kuvastimessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys romantiikkaa kohtaan on Calibanin raivoa, kun tämä ei kohtaa omaa kuvasintaan peilin pinnassa.

Ihmisen moraalinen elämä muodostaa osan taiteilijan aihetta, mutta taiteen moraali on siinä, että täysin hallitsee epätäydellistä välikappaletta.

Ei kukaan taiteilija tahdo näyttää mitään toteen. Totuuttakin voi näyttää toteen.

Taiteilijalla ei ole eetillisiä sympatioja. Taiteilijan eetillinen sympatia on anteeksiantamatonta tyylin manerimaisuutta.

Taiteilija ei ole koskaan sairaalloinen. Taiteilija voi ilmaista kaikkea.

Ajatus ja kieli ovat taiteilijan taiteen työkaluja.

Pahe ja hyve ovat taiteilijalle taiteen ainesta.

Muodon kannalta on säveltaide kaikkien taiteiden tyyppinä. Tunteen kannalta on näyttelijän taide tyyppinä.

Kaikki taide on samalla pintaa ja symbolia.

Se, joka tunkeutuu pinnan alle, tekee sen omalla uhallaan.

Se, joka yrittää symbolia selittää, tekee sen omalla uhallaan.

Todellisuudessa taide kuvastaakin katselijaa eikä elämää.

Erilaiset mielipiteet taideteoksesta osoittavat, että teos on uusi, monipuolinen ja elävä.

Jos arvostelut käyvät eri suuntiin, niin taiteilija on sopusoinnussa itsensä kanssa.

Me voimme antaa anteeksi ihmiselle, joka on keksinyt jonkun hyödyllisen esineen, niin kauan kuin hän ei itse sitä ihaile. Ainoa puolustus hyödyttömän esineen luomiselle on se, että itse ihailee sitä rajattomasti.

Kaikki taide on aivan hyödytöntä.

Oscar Wilde.

LUKU I.

Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään huoneesen.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille, loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta ihmeellisiin arveluihin.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä, etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi. Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen, sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan, niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."