Jonas Durmanin testamentti

I. Erakon elämä ja viimeinen tahto. II. Durmanin siirtola paperilla. III. Märät jalat ja kolottava selkä. IV. Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu. V. Hammarbossa. VI. "Mutta ma laulelen murheistani". VII. Ukkosenisku. VIII. Häät Jumalan sallimuksesta. IX. Durmanin siirtolan kuningas. X. "Uhrautuva" nainen. XI. Neljä vuotta. XII. Muuan konsertti X:n kauppalassa. XIII. Kotiin. XIV. Remmit ja pyörät. XV. Päämäärässä.

I.

Erakon elämä ja viimeinen tahto.

Jonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa läpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan huomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut liikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen: "No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi tahtoo tietää, niin täytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee." Maanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien yrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka, hän oli karannut.

Isä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa suhteen -- harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! --, mutta vanha kapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä, ja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt Jonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta jättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua vaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut ennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin kiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja kun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta tulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko kirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan tahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle Thure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: "Älä sinä aina laahaa meidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut ja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!"

Silloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta sekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116 riikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja rupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja rakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä ainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät melkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti "jalostaa."

Hän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan omilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan vähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen. Senjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi kirkkoherra kutsua Jonasta "patruuniksi", ja Dalslannissa asuvat sukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään kauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja muistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja kalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa. Jonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan aina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.

Sitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi puusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä Jonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti tiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä vanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt valtiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä verotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa Durmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä jalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan isänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä ystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä Jonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili harvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa puolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa jäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa jonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri sen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet "suvun häpeäksi".

Jonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen muun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa Saara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä tukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he moisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti annettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä kohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai hyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun nuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja kertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan ainakin puolisen miljoonaa.

-- Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja äiti keskenään.

-- Ei, siitä voitte olla varmat.

-- Eikö hän antanut sinulle mitään?

-- Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä kehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani olivat loppuneet -- vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan raha-asioita, ymmärtäähän mamma.

-- No?

-- Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25 kruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en äyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin vaihtamaan.

Sillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta kerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt synnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle, ja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti senjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan tuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää senjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.

Kaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo, minkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla asunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien iloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen takaa.

Juhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen todistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa avasi Jonas Durmanin testamentin.

Ja pelkällä sanalla "testamentti" on yleensä sukulaisten korvissa kaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei vainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas hymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta toisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi voimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on, sekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä. Koska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu, terottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä korviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla kirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi ja luki:

Testamentti.

Kuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen, jolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä päivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta käyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen minäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve sekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan minulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.

Niille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta moittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä minulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni avulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä omaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.

Tämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi seuraavalla tavalla:

1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt ruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska testamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni jälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten omaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo erityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä, että minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei mitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin kaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen tai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä haudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain tyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.

2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja kaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä talossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni, hoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle, samalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni. Muuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo aikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen vanhuutensa päivät.

Tämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan Johan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen, joka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun talossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja minun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin uskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna joen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei enää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta, varoitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.

3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan avulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä rikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen vahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita sukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai tositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni Arthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan heikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen mukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän testamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.

Sitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja kaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä rintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten lahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat ja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen -- tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole vaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta milloinkaan mitään pyytänyt.