Sukelluslaivalla maapallon ympäri

I. Intian valtameri II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi IV. Punainen meri V. Arapian tunneli VI. Kreikan saaristo VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa VIII. Vigo-lahti IX. Mereen vajonnut mannermaa X. Sargassomeri XI. Kaskelottien ja valaiden parissa XII. Jäihin vangittuina XIII. Etelänavalla XIV. Onnettomuusko vai sattuma XV. Ilma loppuu XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa XVII. Golf-virta XVIII. Joukkouhri XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat XX. Loppusananen Viiteselitykset.

JULES VERNE.

Harvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin tämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. "Matka maan ympäri" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80 päivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan yhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin Vernen sankarit "Viidessä viikossa ilmapallolla" Afrikan halki; ja vaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja kapteeni Nemon salaperäiselle "Nautilukselle", niin alkavat niiden hirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän tekemien joukkouhrien rinnalle.

Merkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen sepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja, jonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on. Hänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja viitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä nyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. "Nautiluksen" periaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan rakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät kokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka suhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa ruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen Goubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja -- viimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi -- huomaa niissä toteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja sähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti kuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla yritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin tullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen kuvitelmiaan.

Moisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä teostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa kiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä ei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien liitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla syvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki tutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa asti -- hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen; hän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä syvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista ja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset "maallikot". Kun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella kyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen kuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin ei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan tuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien tieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella monestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne aina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun nuorison mielilukemista.

Jules Verne syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa Ranskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä; mutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa seikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat hänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari hänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa suorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten kuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille viehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen teoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: "Matka maan ympäri 80 päivässä", "Matkustus maan keskipisteeseen", "Veden päällä liikkuva kaupunki", "Nousu Mont Blanc-vuorelle", "Talvenpito pohjaisissa jäissä", "Viisi viikkoa ilmapallossa" sekä tämä nyt käsissä oleva kirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille, jopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen ja urheilijan -- toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan viettäneen purjealuksessaan -- tavoitti iällisenä kova kohtalo: loppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p. 1905.

Suomentaja.

I OSA.

I LUKU.

Liikkuva kari.

Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla, kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.

Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet "hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman, joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.

Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä, sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa. Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta -- ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen olemassaolo oli tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!

Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900 peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle, jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.

Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin "suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet, jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia", ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti painavan tieteellisyyden penkin alle.

Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon, jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja laadultaan.

Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan 27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja 400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut 13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja 237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan. Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.

Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.

Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva Scotia 13 1/2 solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.

Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan peräosassa.

Scotia itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan. Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään tukevaseinäiseen osastoon voi Scotia helposti kestää vuodon jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta. Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon, lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa. Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.

Insinöörit kävivät tutkimaan Scotiaa, joka oli nostettu kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä talttaa tai peltisaksia käytetty.