Merisusi

Enpä oikein tiedä mistä päästä aloittaisin, vaikka joskus piloillani olenkin väittänyt, että Charley Furuseth oli syynä koko juttuun. Hänellä oli Mill Valleyssa, Tamalpais-vuoren juurella huvila, jossa hän oleskeli vain talvikuukausina lueskellen Nietzscheä ja Schopenhaueria aivojensa lepuutukseksi. Kesällä hän mieluummin hikoili kuumassa ja tomuisessa kaupungissa kovassa työssä ja puuhassa. Jollei minulla olisi ollut tapana joka lauantai matkustaa hänen luokseen ja viipyä siellä maanantai-aamuun saakka, niin en eräänä tammikuun maanantaina olisi ollut San Franciscolahdella.

Laiva ei ollut kuitenkaan mikään huono alus, sillä Martinez oli aivan uusi lauttalaiva, joka kulki vasta neljättä tai viidettä kertaa Sausaliton ja San Franciscon vähä. Vaara piili sumussa, joka laskeutui lahdelle, ja josta minulla, maamyyrällä, ei ollut aavistustakaan. Muistanpa selvästi, että kävin hyvillä mielin istumaan yläkannelle kokkaan, aivan perämiehenkojun alle ja annoin salaperäisen sumun kietoa mielikuvitukseni pauloihinsa. Raitis tuuli puhalsi ja hetken aikaa olin yksin kosteassa pimeydessä -- en kuitenkaan aivan yksin, sillä epämääräisesti tunsin, että luotsi ja joku, jota luulin kapteeniksi, olivat lasikojussa pääni yläpuolella.

Muistan ajatelleeni, kuinka mukava työnjako kuitenkin on, kun minun ei tarvinnut tutkia sumua, tuulia, veden nousua ja laskua eikä merenkulkua päästäkseni ystäväni luo, joka asui lahden toisella puolella. Mikä erinomainen asia, että ihmiset antautuivat erikoisaloille, arvelin minä. Luotsin ja kapteenin ammattitiedot riittivät siten monelle tuhannelle ihmiselle, jotka eivät ymmärtäneet merestä ja merenkulusta enemmän kuin minäkään. Ja sitä paitsi, sen sijaan, että olisin käyttänyt tarmoani oppiakseni koko joukon asioita, saatoin nyt keskittää sen muutamiin harvoihin erikoisasioihin, esimerkiksi selvitelläkseni runoilija Poen asemaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa -- olin vastikään julkaissut siitä tutkielman aikakauskirjassa Atlantic. Tullessani laivaan ja kulkiessani salongin läpi olivat väijyvät silmäni huomanneet kookkaan herrasmiehen, joka luki Atlanticia juuri siltä kohtaa, missä minun kirjoitelmani oli. Ja minun mieleeni tuli jälleen työnjako -- luotsin ja kapteenin erikoistiedot antoivat tälle kookkaalle herralle tilaisuuden lukea minun erikoistietojani Poesta, sillä välin kun he kuljettivat häntä San Franciscoon.

Eräs punakka mies, joka viskasi kovalla kolinalla salongin oven jäljessään kiinni ja kulki kopistaen jalkojaan kannella, keskeytti mietiskelyni, vaikka olinkin jo ennättänyt merkitä muistiin nämä ajatukset, voidakseni käyttää niitä vastaista kirjoitusta varten, jonka nimeksi olin suunnitellut "Vapauden välttämättömyys: mietteitä taiteen harjoittajille". Punakka mies heitti silmäyksen peränpitäjän kojua kohti, tuijotti sitten sumuun, astui raskain askelin kannen poikki ja taas takaisin (hänellä varmaan oli puujalat), ja pysähtyi sitten hajasäärin minun eteeni, kasvoillaan tyytyväinen ilme. Olin varmaan oikeassa olettaessani, että hän oli viettänyt koko elämänsä merillä.

"Juuri tällainen ilkeä ilma harmentaa hiukset ennen aikojaan", sanoi hän nyökäyttäen päätään perämiehen kojua kohti.

"En luullut heillä olevan minkäänlaisia vaikeuksia", vastasin minä. "Kaikki näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin aapinen. Kompassi neuvoo heille suunnan, ja he tuntevat etäisyyden ja nopeuden. Minä tahtoisin sanoa sitä vain matemaattiseksi aksiomiksi."

"Eikö muka vaikeuksia!" hän puhisi. "Yhtä yksinkertaistako kuin aapinen! Matemaattinenko aksiomi!"

Hän näytti ojentavan vartaloaan ja nojautuvan vasten ilmaa katsellessaan minua. "Entäs tämä virta, joka kulkee Golden Gatesta?" hän kysyi tai pikemminkin huusi. "Kuinka nopeasti se virtaa? Kuinka suuri voima sillä on? Ajatelkaahan vain! Nyt meillä on signaalipoiju aivan edessä! Katsokaas, miten he muuttavat suuntaa!"

Sumusta kajahti kellon synkkä ääni, ja minä näin, miten luotsi käänsi nopeasti peräsimen pyörää. Kellon kilinä, joka äsken oli kuulunut suoraan edestä, tuli nyt sivulta. Meidän laivamme vihelsi käheästi, ja ajoittain kuului toisiakin vihellyksiä sumusta.

"Tuo ääni tulee jostakin lauttalaivasta", sanoi punakka mies ja viittasi oikealle, mistä vihellys kuului. "Ja tuossa! Kuulitteko? Se oli torven ääni! Varmaan jokin laakeapohjainen kuunari. Pitäkää varanne, herra kuunarinkapteeni! Niin, senhän arvasinkin! Piru on merrassa!"

Näkymätön lauttalaiva antoi merkin toisensa jälkeen ja toitotti torvea kauheasti.

"Nyt he vakuuttavat kunnioitustaan toinen toiselleen ja valmistuvat kääntymään", jatkoi punakka mies, kun kiihkeät vihellykset vaikenivat.

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmissään paloi innostuksen tuli, kun hän selitti ihmiskielellä, mitä nuo vihellykset ja sumutorvet tarkoittivat: "Nyt höyryvihellin väistyy vasemmalle. Kuuletteko tuota poikaa, joka kurnuttaa kuin sammakko? Luultavasti höyrylaiva, joka tulee Headsista ja ponnistelee vastavirtaan."

Kimakka, pieni vihellin, joka piti pahaa ääntä, ikäänkuin olisi ollut hullu, suuntasi aivan läheltä meitä vastaan.

Gong-gong vastasi _Martinez_-laivalta. Meidän pyöräsiipemme pysähtyivät, niiden valtimon iskut lakkasivat ja alkoivat sitten jälleen. Kimakka, pieni vihellin, joka kuulosti sirkan sirinältä keskellä petoeläinten karjuntaa, tunkeutui sumun läpi hiukan sivummalta ja heikkeni heikkenemistään. Minä katsahdin kysyvästi toveriini.

"Se on tuollainen uhkarohkea höyryparkaasi", sanoi hän. "Toivonpa melkein, että olisimme ajaneet sen upoksiin, tuon pienen raukan! Sellaiset tuottavat vain harmia. Mitä hyötyä niistä on? Mikä aasi tahansa voi hoitaa sellaista ja ohjata sen suoraan helvettiin toitottaen torvea voimainsa takaa ja vaatien, että koko muu maailma väistyy sen tieltä, koska se juuri on tulossa eikä tahdo varoa muita. Koska se on tulossa! Ja siinäpä sitä vasta saakin pitää varansa! Sillä heillä ei ole aavistustakaan siitä, että pitäisi väistyä syrjään, niinkuin tavallinen soveliaisuus vaatii."

Hänen aiheeton harminsa huvitti minua suuresti, ja sillä välin kun hän äkeissään astui edestakaisin, vaivuin minä omiin mietteihini ajatellen, kuinka romanttista tuo sumu, joka ikäänkuin ääretön salaperäinen harmaa varjo oli peittänyt osan liitävää maapalloa. Entäs ihmiset, nuo säkenöivän valon atomit, joita painaa mielettömän toiminnanhalun kirous ja jotka ohjaavat puu- tai rautahevosensa keskelle salaperäisyyttä, sokeasti hapuillen näkymättömän läpi ja meluten ja laverrellen lohduttavia sanoja, vaikka epävarmuus ja pelko painostaakin heidän sydämiään.

Toverini ääni herätti minut jälleen ja minä naurahdin. Minäkin olin hapuillut ja pyörinyt sinne tänne, vaikka luulin selvästi nähneeni salaperäisyyden läpi.

"Halloo! Joku tulee meidän tiellemme!" sanoi hän. "Kuuletteko? Ja aivan täyttä vauhtia. Suoraan eteenpäin. Varmaan hän ei ole vielä huomannut meitä. Tuuli käy toisaalta."

Raitis tuuli puhalsi aivan suoraan meitä vastaan, ja minä kuulin selvästi lähestyvän vihellyksen jonkin matkan päästä, hiukan syrjästä.

"Lautta-alusko?" kysyin minä.

Hän nyökkäsi ja sanoi sitten: "Muut eivät kulje yhtä nopeasti." Hän naurahti. "Nyt tuolla ylhäällä on varmaan hätä käsissä."

Minä silmäsin ylös. Kapteeni oli pistänyt päänsä ja hartiansa ulos perämiehenkojusta ja katseli lakkaamatta sumuun, ikäänkuin hän pelkällä tahdonvoimallaan olisi voinut nähdä sen läpi. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, samoin kuin toverinikin, joka oli hyökännyt laivan reunalle ja tuijotti hellittämättömästi kuin kapteenikin siihen suuntaan, mistä näkymätön vaara uhkasi.

Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni, että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen. Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen, eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"

Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.

"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset huutavat", sanoi hän äkäisesti -- melkein katkerasti, ikäänkuin hän jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.

Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan. Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme, sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan kadonnut näkyvistäni. Martinez kallistui pahasti, ja murtuvat lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun. Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu, voin nähdä sen milloin tahansa edessäni -- salongin seinässä ammotti reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita; vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen, aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.

Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä, kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä, ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa! Hiljaa!"