Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa

1. Laura. 2. Kuoleva maailma. 3. Gootit. 4. Mirjam. 5. Päivä Aleksandriassa. 6. Uusi Diogenes. 7. Ne, joista pahennus tulee. 8. Itätuuli. 9. Jänne katkeaa. 10. Kohtaus. 11. Jälleen Laurassa. 12. Ilolehto. 13. Kuilun pohjalla. 14. Tenhottarien kallio. 15. Nephelokokkygia.

TOINEN OSA.

1. Venus ja Pallas. 2. Valon välähdys. 3. Prefektiä koetellaan. 4. Juutalaiset kristityitä vastaan. 5. Hän taipuu saadakseen hallita. 6. Ritarillinen piispa. 7. Pandemonium. 8. Nemesis. 9. Kadonneita lampaita. 10. Hypatia etsii ennusta. 11. Mirjamin juoni. 12. Tuhlaajapoika palaa. 13. Naisen rakkaus. 14. Nemesis. 15. Kukin omaan paikkaansa.

JOHDATUS.

Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi, yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain -- toisinaan samassa henkilössäkin -- mitä peittelemättömimmin ja voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa. Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.

Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista vaikeampi. -- Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä. Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.

Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä. Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.

Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo", joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän, joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.

Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille, se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla, joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.

Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa evankeliumia.

Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti "uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta, joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat, väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla -- mikä juuri kumosi heidän väitteensä -- kaikesta tästä huolimatta oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan, sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen", taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".

Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys, taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni eivät he siinä olleetkaan väärässä.

Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa, oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan, alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi. Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan tulolähteet ja merkitys niistä riippui.

Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään. Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat (on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä), joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat, kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.

Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa; erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille -- siinä oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä, sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana. Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi, joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian, fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja siveysoppien perusteet.