Anna ystävämme

I. Suuttunut naapuri. II. Anna tekee kauppoja. III. Herra Harrisonin kotona. IV. Erilaisia mielipiteitä. V. Opettajaneidin ensimmäinen päivä. VI. Käyntejä perheissä. VII. Velvollisuuden tie. VIII. Kaksoiset saapuvat. IX. Makukysymys. X. Davy tarvitsee vaihtelua. XI. Koulussa. XII. Onnettomuuksien päivä. XIII. Kävelyllä metsässä. XIV. Vältetty vaara. XV. Kesäloma alkaa. XVI. Mielenkiintoinen kirje. XVII. Luku, jossa tapahtuu paljon. XVIII. Uusia seikkailuja. XIX. Onnellinen päivä. XX. Kun vähimmin odotetaan. XXI. Pikku Lavendel neiti. XXII. Vähän kustakin. XXIII. Lavendel neidin elämäntarina. XXIV. Abe sedän rajuilma. XXV. Häväistysjuttu Avonleassa. XXVI. Tien mutkassa. XXVII. Eräs iltapäivä Kaikurannassa. XXVIII. Prinssi saapuu lumottuun linnaan. XXIX. Runoutta ja proosaa. XXX. Häät Kaikurannassa.

I.

SUUTTUNUT NAAPURI.

Pitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin edustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun iltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä Virgiliusta.

Mutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät kuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva tuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat heleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa, soveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan opintoihin. Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi leukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa, villanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian kaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu opettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien valtiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle tähtäävällä kunnianhimolla...

Pysyäksemme kuivissa tosiasioissa -- mutta totta puhuen Anna ei koskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu -- oli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa olisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää vaikutusvaltaansa...

Annalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar kykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies -- pääministeri tai vähintäinkin korkeakoulun rehtori -- kumartui syvään hänen kurttuisen kätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän, opettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa ja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin opetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen Avonlean koulussa.

Se oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi erittäin epämiellyttävällä tavalla.

Pieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki maantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra Harrison... Niin, "saapua" on kylläkin liian lievä sana, kun on kuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.

Hän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän asettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut ylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän uusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen kanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.

Huhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli herra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin, myynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut muuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista, ja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.

Mutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi hänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus -- parantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli tapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat ne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että herra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.

Ensinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että hän halveksi kaikkea "vaimoväen sekaantumista". Naispuolinen Avonlea kosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja astiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli pestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin kiittää noista jutuista.

Harrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra itse "otti suupalan", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John Henry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän oli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan uudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi aikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin omaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein "mahan täydeltä". Ja maanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä makupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon hän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.

Mitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi, kunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri ylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona vesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.

Edelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen "kitupiikki". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta pastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa, kuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin saarnoista... Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa pakanalähetykselle, -- ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan silmäyksen talon sisäosiin -- niin sanoi herra Harrison hänelle suoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli paljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan paikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin tekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.

Rakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi, että oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa haudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi nähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin kiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin...

-- Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä, päivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen nyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.

Loppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli Inkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt papukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä...

Ja siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa jumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn äiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut varma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille. Sitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan paidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut liian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea, kun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.

Kaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi, kun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen edessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä ja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli lyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa olivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein pullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä hän koskaan oli nähnyt.

Tuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.

-- En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen! Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin, älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama peli -- ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut ottamaan selkoa.

-- Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna mitä arvokkaimmalla äänellä.

Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra Harrisoniin.

-- Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran, huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä ajatuksiani -- J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset...

-- Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista, joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana sanalta. -- Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän kaurapeltoonne -- se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän osti sen herra Selliltä.

-- Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan kaurassani -- tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita teitä...

-- Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen hataralta.

-- Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle alueelleen. -- Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja...

Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä yhtäkkiä kuohahti yli laitojen -- huolimatta kaikesta arvokkuudesta.

-- Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman, pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.

Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa voittoa.