Pikku naisia

-- Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.

-- Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä nurkastaan.

Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas, kun Jo virkahti surullisena:

-- Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.

Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:

-- Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.

Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita tavaroita, joita olisi tarvinnut.

-- Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.

-- Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.

-- Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella tarvitsen, julisti Amy päättävästi.

-- Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa, kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.

-- Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa äänilajissa.

-- Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo napisi. -- Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!

-- On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.

-- Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin minä, huusi Amy. -- Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat teitä, kun nenänne ei ole kaunis.

-- Jos tarkoitat solvaamista, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.

-- Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

-- Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä. Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.

-- Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka ovatkin rikkaita.

-- Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin, sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.

-- Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä taskuun ja alkoi viheltää.

-- Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.

-- Ja siksipä minä vihellänkin.

-- Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.

-- Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.

-- Pikkulinnut pesässään sovinnossa elää,

lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä kerralta.

-- Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison sisaren opettavaiseen tapaan. -- Sinä olet jo niin iso, että sinun pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.

-- Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa valloilleen, -- On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!

Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.

-- Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen olisi kyennyt kovettamaan.

-- Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon katu kieli.

-- Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyi Beth valmiina saamaan osansa saarnasta.

-- Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi, eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen lemmikki.

Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja kaikki oli miellyttävän viihtyisää.

Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä, ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman ylpeilikin.

Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen. Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt, minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä. Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.

Elizabeth -- Beth, kuten kaikki häntä nimittivät -- oli punaposkinen, kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös, ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään. Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja joita hän rakasti.

Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö -- ainakin omasta mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.

Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata, asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi. Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita lähempänä valkeaa.