Paul Nicolay: Elämänkuvaus

Alkusanat. Isien perintö. Lapsena ja nuorukaisena. Murrosvuodet. Ensi kylvö. Venäjän ylioppilaitten parissa. Maailmanliiton palveluksessa. Suomessa. Kotona ja ystäväpiirissä. Lähdön aikaa. Soli Deo Gloria. Kuolleitten saarella.

ALKUSANAT.

Paroni Nicolay sai eläissään monta pysyvää ystävää meidän maassamme. Hänen kaksi vuotta sitten sattunut kuolemansa oli heille kaikille tuntuva tappio -- hän jätti jälkeensä vaikeasti täytettävän tyhjän sijan. Monet niistä, joille hänen muistonsa oli rakas, lausuivat heti hänen kuoltuaan toivovansa, että kohdakkoin laadittaisiin niin hyvin hänen sielunkehitystään kuin elämäntyötään käsittelevä elämäkerta. Siten pääsisivät ne, joiden oli suotu tuntea paroni Nicolayta, vielä kerran koskettamaan hänen persoonallisuuttaan ja samalla näkemään selvemmin hänen elämänsä eri vaiheita. Ne taas, jotka eivät koskaan ole kohdanneet häntä, kirja johtaisi tutustumaan erääseen aikamme ehjimmistä kristityistä sekä uskonnollisen elämän alalla suoritettuun uhrautuvaan työhön.

Paul Nicolayn monivuotinen, uskollinen ystävä paroni Henrik Wrede, Toivolan kartanon omistaja, oli niitä, jotka lämpimimmin omaksuivat elämäkerran julkaisemisisajatuksen, ja hän myös ryhtyi toteuttamaan sitä. Näissä aikeissa hän tutki vainajan päiväkirjoja saaden ne käytettäväkseen tämän mitä suurinta altiutta osoittavilta sisarilta, vapaaherrattarilla Maria ja Alina Nicolaylta, jotka avustivat häntä opastuksellaan ja tarpeellisin selityksin. Sen lisäksi paroni Wrede kirjoitti mieskohtaisia muistelmia ystävä-vainajastaan sekä keräsi paroni Nicolayta lähellä olleilta henkilöiltä lisiä hänen luonnekuvaansa. Koko sen runsaan aineiston, joka hänen oli onnistunut näin kerätä, hän luovutti sitten allekirjoittaneelle kehoittaen kirjoittamaan tuon suunnitellun elämäkerran. Vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, kuinka vaativa ja arkaluontoinen tehtävä on yritys luoda edes jonkinlainen kuva monille tutun ja rakkaan henkilön persoonallisuudesta ja työstä, en ole kuitenkaan tahtonut olla siihen ryhtymättä. Kun olen aina lämpimästi harrastanut paroni Nicolayn pyrintöjä ja itse olen hänelle kiitollisuuden velassa, on minulle vain ilo ja kunnia, että lyö on uskottu minulle.

Tässä tapauksessa helpottaa lähteitten tavaton runsaus elämäkerran kirjoittajan työtä. Paroni Nicolaylta on jäänyt, hänen suuresta vaatimattomuudestaan huolimatta, paljon enemmän omakätisiä todistuskappaleita kuin useimmilta aikamme ihmisiltä. Osaksi on hänen kirjeenvaihtonsa ollut varsin laaja, ja kirjeensaajain aulius on tehnyt mahdolliseksi sen käyttämisen sangen runsaastikin; osaksi kertovat painetut esitelmät ja selostukset hänen elämänkatsomuksestaan ja tuotavastaan, ja sitä paitsi hän jo aivan nuorena -- 1879 -- alkoi pitää päiväkirjaa ja jatkoi sitä aina kuolemansa edellisiin päiviin. Nämä päiväkirjamerkinnät -- jotka vuoteen 1897 saakka ovat kirjoitetut pääasiassa ranskaksi, sittemmin aina englanniksi -- ovat usein lyhyitä ja asiallisia, mutta ne eivät sittenkään piirrä vain kirjoittajansa elämän ja lyön ääriviivoja, vaan tuovat myöskin hänen hengellisen kehityksensä pääurat selvästi näkyviin. Juuri päiväkirjan lehdet selittävät luon tosiseikan, että paroni Nicolay, niin suljettu ja vähän lyyrillinen ja filosofinen kuin hän olikin luonteeltaan, kuitenkin kirjoitti niin paljon sieluntiloistaan. Siihen ei ole syynä, hän mainitsee itse v. 1897, harrastus häntä itseään, vaan harrastus hänessä tapahtuvaa Jumalan lyötä kohtaan: "Se on kuin tutkielma". Helposti ymmärrettävissä on, ettei päiväkirjoja ole voitu käyttää tyhjentävästi -- tuskinpa voinee tai tuleekaan paljastaa yleisön nähtäviksi kaikkia ihmisen sisimpiä elämänkokemuksia pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mutta sillä, mitä on ollut käytettävissäni, on ainakin se merkitys, että se on kelvannut koko kuvaukseni pohjaksi. Mikäli mahdollista olen koettanutkin perustaa sen vainajan omiin sanoihin sekä hänen lähimpiensä antamiin tietoihin.

Ne lisät Paul Nicolayn luonnekuvaan varhaisemmilla tai myöhemmiltä vuosilta sekä hänen toimintansa eri puoliin, joita ovat antaneet joko suullisesti tai kirjallisesti hänen ystävänsä ja työtoverinsa, ovat suureksi osaksi osoittautuneet arvokkaiksi nekin. Samalla kuin vielä kerran tahdon tehostaa kiitollisuuttani neitien Nicolay ja paroni Henrik Wreden suomasta ystävällisestä avusta tarkistustyössä, pyydän saada siksi lausua myös lämpimät kiitokseni Mr. Robert Wilderille ja paroni K. A. Wredelle, rouva Louise af Forsellekselle ja rouva Helmi Gulinille, neiti Maria Bréchet'lle, vapaaherra Theodor Bruunille ja tohtori K. A. Friesille sekä useille muille, jotka toivoakseni suovat anteeksi, ettei heidän nimiään ole mainittu.

Helsingissä, marraskuun 18 p:nä 1921.

Greta Langenskjöld.

ISIEN PERINTÖ.

"Sustine et abstine" -- kestä ja kieltäydy -- nämä sanat on piirretty Nicolay-suvun vaakunakilpeen -- ja vaakunamerkkinä on siniseltä pohjalta kohoutuva, neljän kultatähden ympäröimä hopearisti. Parempaa tunnuslausetta, innoittavampaa vaakunamerkkiä ei viimeinen Nicolay -- mies, jonka elämää nyt käymme kuvaamaan -- olisi voinut valita itselleen, jos hänen olisi ollut se valittava. Hän sai ne perinnöksi esi-isiltään samoin kuin monet niistä ominaisuuksista, jotka kautta koko hänen elämänsä olivat hänen olemuksensa ytimenä: vakavuuden, velvollisuudentunnon ja taipumuksen yksinkertaisiin, ankariin tapoihin. Nämä ominaisuudet ovat terveellisenä vastapainona hänen saamansa perinnön toista puolta vastaan, joka oli omiaan monesti panemaan hänen luonteensa kovalle koetukselle: kosmopoliitin, maailmanmiehen, varakkaan fideikomissin omistajan asemaa vastaan.

Nicolay-suku on kotoisin Ruotsista. Jo v. 1500 muutti kuitenkin muuan sen jäsenistä Lyypekkiin, ja 125 vuotta myöhemmin tavataan hänen jälkeläisiään Elsassissa, Strassburgissa. Täällä syntyi v. 1737 Ludwig Heinrich Nicolay, josta tuli suvun aatelisen haaran kanta-isä. Hän oli ankaran, despoottisen maistraatinherran poika, ja isä määräsi hänet lainopilliselle uralle, jolle hän antautuikin. Elämänsä loppuun saakka hän siitä huolimatta säilytti ilmeiset kirjalliset ja taiteelliset harrastuksensa. Yliopistolukunsa lopetettuaan hän sai lähteä Pariisiin. Hänellä oli mukanansa suositukset ranskalaisille ensyklopedistoille -- d'Alembert'ille ja Diderot'lle -- ja näin hän pääsi neroa säkenöivään seurapiiriin. Nuori mies nautti siitä vahingoittumatta luonteeltaan. Sillä ne lujat uskonnolliset periaatteet, jotka olivat hänen kasvatuksensa pohjana, ilmaisivat tällöin voimansa, sanoo hänen saksalainen elämäkerrankirjoittajansa. "Tämän kilven suojissa hän kykeni vastustamaan itse Diderot'takin, niin, hänenpä onnistui, kerran päivällisillä istuessaan vastapäätä tuota kaikista ensyklopedisteista torjumattominta, lujilla ja selvillä sekä uskonnollisiin perusteihin yleensä että erikseen omaan uskoonsa kohdistuvilla vastauksillaan saada tämä mies luopumaan yrityksestä voittaa hänet tuon uuden katsantokannan puolelle heidän toverillisen seurustelunsa silti häiriintymättä."

Muutamia vuosia myöhemmin Ludwig Heinrich matkusti Wieniin, missä hänestä tuli Venäjän lähettilään kreivi Razumovskin yksityissihteeri, ja seurasi tätä pian senjälkeen Italiaan. V. 1769 hän kreivi Paninin toimesta joutui Venäjän hovin palvelukseen. Näin siis tuli elsassilaisemme muuttaneeksi idän suureen valtakuntaan, jonka asukkaaksi hän jäi ja missä hänen onnistui tyylitaitonsa ja lujan luonteensa avulla luoda itselleen ja suvulleen kunniakas ja sen ajan oloihin katsoen vankka asema. Hovissa hän ensin toimi silloisen perintöruhtinaan suuriruhtinas Paavalin kotiopettajana ja sittemmin, tämän tultua hallitsijaksi, hänen kabinettisihteerinään. Keisari Paavalin kuoltua hän palveli vanhuuteen saakka samassa toimessa tämän leskeä, keisarinna Maria Feodorovnaa. V. 1782 oli Itävallan keisari Joosef II koroittanut hänet aatelissäätyyn von Nicolay nimisenä. Venäjällä hänelle suotiin vapaaherran arvo. Hän sai myös salaneuvoksen arvonimen ja toimi jonkun aikaa tiedeakatemian puheenjohtajana.

Jo v. 1788 oli L.H. Nicolay ostanut Suomesta Viipurin pitäjässä sijaitsevan, aikaisemmin "Vähä-Lato" nimisen Monrepos'n ratsutilan Viipurin läänin käskynhaltijalta, Württembergin herttualta. Tämä oli nimittäin hankkinut itselleen omistusoikeuden tähän valtiolle kuuluvaan alueeseen. Täydellisen omistusoikeuden maatilaan sai kuitenkin paroni Nicolay vasta v. 1801 keisarin lahjana. Monrepos muodostui niin Ludwig Heinrichille kuin monille hänen jälkeläisilleenkin rakkaaksi olinpaikaksi, ja siitä tuli täten, joskin aluksi aivan ulkonainen side, joka kiinnitti heidät Suomeen. -- Monrepos'n jo silloin ihanan puiston kaunistamistyössä rakkautta ja aistin hienoutta ilmaisevin kekseliäin istutuksin Ludwig Heinrichin luontaiset taiteelliset taipumukset pääsivät oikeuksiinsa. Ensimmäinen paroni Nicolay oli tunnettu useiden ajan henkeen sommiteltujen runojen ja juttujen sepittäjänä, ja rakasta puistoaan hän ylisti runossa nimeltä "Das Landgut Monrepos" (Monrepos'n tila). Ludwigsteinin kauniilta saarelta, joka kuuluu tilaan ja korkeine kallioseinämineen ja kypressimäisine kuusineen harvinaisessa määrässä johtaa nykyaikaisen kävijän mieleen Böcklinin "Kuoleman saari" nimisen taulun, tapaa myös pari tämän runollisen esi-isän sepittämää säettä marmoripylvääseen kaiverrettuina:

"Auf kurze Zeit ist dieser Hügel mein. Auf lange Zeit bin ich dann sein."

"Lyhyen hetken on tämä kukkula omani. Pitkäksi aikaa se sitten saa minut omakseen."

Ludwigstein oli nimittäin todella aiottu Nicolayn perheen jäsenten "kuoleman saareksi", ja ihanampaa, rauhaisampaa hautuumaata tuskin lienee maailmassa missään. --

Eikä vain Monrepos'n hellävaroen jalostettu luonto ja nuo runolliset kirjoitukset ole todisteena ensimmäisen paroni Nicolayn kulttuuriharrastuksista. Runsaan kirjakokoelmankin, joka kuului kauan tilan aarteisiin ja nykyjään on Helsingissä Yliopistonkirjaston hoivissa, hän pani alulle yksissä neuvoin nuoruudenystävänsä, ranskalaisen Lafermiére'in kanssa, joka oli hänkin ollut keisari Paavalin opettajana ja sitäpaitsi kirjastonhoitaja ja teatterinjohtaja. Kirjakokoelma, jolla oli nimenä "Bibliothéque des deux amis" ("Kahden ystävyksen kirjasto"), joutui sopimuksen mukaan ystävän kuoltua paroni Nicolayn omaksi.

Luonteeltaan Ludwig Heinrich oli rakastettava, ystävällinen ja velvollisuudentuntoinen. Viimeiset elinvuotensa hän oleskeli Monrepos'ssa maalaiselämän yksinäisyydessä vaimonsa, saksalaisen pankkiirin tyttären Johanna Poggenpohlin rinnalla. Molemmat puolisot viettivät onnellista yhdyselämää ja kuolivat samana vuonna -- 1820. Ainoa poika Paul, joka oli syntynyt 1777, oli isän toimesta lähetetty jo kahdeksanvuotiaana tuon aikanaan varsin kuuluisan kirjailijan Joh. Heinr. Vossin luo, joka oli rehtorina Eutinissä lähellä Lyypekkiä. Täällä Paul kasvoi tämän oppineen miehen poikien seurassa ja imi tässä ilmastossa itseensä rakkauden klassikkoihin, joka säilyi läpi elämän. Myöhemmin hän opiskeli Erlangenin yliopistossa ja palasi kotiin vasta kahdeksantoistavuotiaana. Hän antautui nyt valtiomiesuralle ja matkusti Lontooseen, jossa hän oli monta vuotta kreivi Vorontsovin palveluksessa. Venäjälle palattuaan oli hän m.m. siinä toimikunnassa, jonka oli määrättävä Ruotsia ja Norjaa vastassa oleva Suomen raja. V. 1811 hän nai Alexandrine Simplicie de Broglién, Ranskasta siirtyneen ruhtinas de Broglie'n tyttären, joka oli samannimisen kuuluisan herttuallisen suvun haaraa. De Broglie'n perhe oli tunnettu ankarasti katolisesta hurskaudestaan, ja jonkun verran toi prinsessa Alexandrine tätä uskonnollista henkeä siihen perheeseen, jonka jäsen hänestä nyt tuli. Hänen äitinsä ja kolme veljeään olivat, kuten hän itsekin, isän kuoltua Saksassa, minne he pakolaisina olivat ensin tulleet, etsineet tyyssijan Venäjältä. Hän sai kasvatuksensa Smolnan opistossa. Veljet otettiin hovipojiksi ja taistelivat sittemmin kaartinupseereina Napoleonia vastaan. Vanhin kaatui Austerlitzin taistelussa, nuorin Kulmissa 1813, joten vain yksi ruhtinas de Broglie saattoi restauratsionin jälkeen palata äitinsä kera kotimaahansa. Monrepos'n puiston monista muistomerkeistä, jotka kertovat rauhaisesta, uneksivasta levosta, herättää n.s. Broglie-patsas -- komea, Ruotsin marmorista hakattu obeliski, joka on pystytetty noiden kaatuneitten nuorten ranskalaisten muistoksi -- erikoista mielenkiintoa. Se yksin tässä hiljaisessa paikassa kertoo suuren meluisan maailman elämästä, jossa tapahtuu niin paljon, mutta se ei kuitenkaan häiritse ympäristön sopusointua, onpa päinvastoin sitä lisäämässä. Samoin on Monrepos'ssa asustava perhekin saanut vaikutusta ja vaikutelmia monelta eri taholta, mutta aina osannut sulattaa ne omaan olemukseensa, joten suvun aikakirjasta harvinaisessa määrässä puuttuu -- sen silti olematta väritön -- kiihoittavia, dramaattisia kohtia, joita olemme tottuneet tapaamaan aatelissukujen tarinoissa.