Kaksi partiopoikaa

Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli, että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.

Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta -- huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.

Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään. Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia. Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset, jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut käsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten kovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika, mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa, teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin, ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä selville sen lajista.

Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki. Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu. Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa, jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää. Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan oli Janille tuottanut.

Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.

Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen, kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen toistaan ihmeellisempiä.

Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen arvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä, sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut tietää linnun nimeä.

Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki epätoivoisen päätöksen. Hän päätti mennä puotiin. Jonkun kuukauden hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan linnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään. Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan. Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.

-- Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?

-- Kaksi dollaria.

Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.