I. Miten erilaista kuin ennen. II. Syyskukkasia. III. Pois kotoa. IV. Uusia vaikutelmia. V. Kotoa saapuu kirjeitä. VI. Puistossa. VII. Jälleen kotona. VIII. Annan ensimmäinen kosija. IX. Merkillinen ehdotus. X. Karoliinan maja. XI. Atossa-tädin luona. XII. Semiramiksen sovitusuhri. XIII. Pikku syntejä. XIV. Kutsu. XV. Kun unelma toteutuu. XVI. Uusi koti. XVII. Davyn kirje. XVIII. Hyväsydäminen Josefina-täti. XIX. Pikku pakinaa. XX. Gilbert puhuu. XXI. Vanha lapsuudenkoti. XXII. Kevät ja Anna palaavat Vihervaaraan. XXIII. Paul ei löydä luotoihmisiä. XXIV. Uusi henkilö tulee näyttämölle. XXV. Lumottu prinssi. XXVI. Uusi henkilö. XXVII. Molemminpuolista luottamusta. XXVIII. Kesäkuun ilta. XXIX. Dianan häät. XXX. Anna Philipalle. XXXI. Teekutsuissa. XXXII. Miten kauan tätä kestääkään. XXXIII. John Douglas saa puhekyvyn. XXXIV. Viimeinen vuosi korkeakoulussa. XXXV. Hienoja vieraita. XXXVI. Jäähyväiset korkeakoululle. XXXVII. Rantapaviljongissa. XXXVIII. Toisten onni. XXXIX. Anna lukee ilmestyskirjaa. XL. Vanhassa puutarhassa.
I.
MITEN ERILAISTA KUIN ENNEN...
-- On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley katsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa poiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt leväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä kesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän sananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.
Mutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen syksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään olivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku kultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse, heloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä aallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan ollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän haaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä, ikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja levottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi häiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.
-- Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman käden sormessa olevaa sileätä sormusta.
-- Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on varmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.
-- Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan poissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi Anna huoahtaen. -- En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta viikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel on poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa -- kylläpä pappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin eilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä kuolleet.
-- Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan, virkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.
-- Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan, mutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään. Ja sinä ja Gilbert olette poissa -- oh, kuinka yksitoikkoista ja ikävää täällä tulee olemaan!
-- Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen näköisenä.
-- Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt kuulevan Annan huomautusta.
-- Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän toisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan kanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois, minusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui -- niin typerää kuin se luonnollisesti olikin -- aivan kuin me olisimme tehneet pyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä pidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka hartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä -- ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki mitenkään. Se olisi ollut liian kaameata -- pelkästä kunnioituksesta olisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla joskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt huoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan kuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois. Georg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat molemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä, varsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta peilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi. Minusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen suursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että puhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg Washington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan suureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei ole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin ne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen, naurussa hiukan surumielinen sointu.
-- Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet matkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. -- Ja sinähän matkustat jo ensi viikolla.
-- Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi. Me emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon iloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä saat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä sanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa. Sinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä -- sinun oma Fredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan vieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.
-- Paitsi Gilbertiä -- ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen Annan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.
-- Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon iloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat neitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin, mitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta tuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä siitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei Anna itsekään sitä oikein tietänyt.
-- Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin olen kuullut, virkkoi Anna. -- Minusta on tietysti hyvin hauskaa päästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä jonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla varmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi odottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain matkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.
-- Kaikki on muuttunut -- tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana alakuloisesti. -- Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule olemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.
-- Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettivänä. -- Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että todellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?
-- En tiedä -- muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi Diana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen, mistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa ulkopuolelle jäänyt ja kokematon. -- Monet seikat tuntuvat myös hyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että on täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin kasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.
-- Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna päättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan satu kovin usein -- vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa elämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta, Diana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita. Kymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä kauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä kiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua katsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin antaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat eivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen ullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.
-- Kylläpä sinä jaksat hullutella, Anna, nauroi Diana. Sinä menet naimisiin jonkun komean, kauniin ja rikkaan kanssa, ja sitten ei ainoakaan Avonlean vierashuone ole sinulle tarpeeksi hieno. Sinä vain nyrpistät nenääsi kaikille entisille nuoruudenystävillesi.
-- Se olisi hyvin typerää. Minun nenäni on nyt jotakuinkin hyvä, mutta jos rypistäisin sitä, niin se kaikkea muuta kuin somistaisi sitä, virkkoi Anna sivellen hellästi kasvojensa hyvinmuodostunutta keskiosaa. -- Minussa ei tosiaankaan ole niin paljon kaunista, että kannattaisi turmella sitä vähää, mikä menettelee, joten en nyrpistäisi nenääni sinulle, Diana, vaikka menisin naimisiin hänen majesteettinsa Kannibal-saarten kuninkaan kanssa.
Näiden sanojen jälkeen tytöt erosivat, Diana palatakseen kotiin Mäntymäelle, Anna jatkaakseen matkaa postikonttoriin. Siellä oli kirje häntä odottamassa, ja hänen silmänsä loistivat iloista yllätystä, kun Gilbert Blythe saavutti hänet Tumman, päilyvän aallokon sillalla.
-- Kuule, Priscilla Grant pääsee myöskin korkeakouluun! huudahti Anna. -- Kuinka kauhean hauskaa! Toivoin kovasti, että hän pääsisi, mutta hän ei ollenkaan uskonut isänsä suostuvan. Isä on kuitenkin nyt suostunut, ja me tulemme asumaan samassa täysihoitolassa. Nyt minusta tuntuu kuin uskaltaisin käydä professoreja vastaan, vaikka he tulisivat kaikki tyynni yhdessä rykelmässä, kun minulla on mukanani niin hyvä ystävä kuin Priscilla.
-- Luultavasti me tulemme pitämään Kingsportista, virkkoi Gilbert. -- Siellä kuuluu olevan komea vanha linna ja sen ympärillä mitä kaunein luonnonpuisto. Ihana näköala taitaa siellä myös olla.
-- Onkohan -- voikohan mikään näköala olla kauniimpi kuin tämä, virkkoi Anna hiljaa. Hän katseli ympärilleen rakastavin, ihastunein silmin, joille koti aina pysyy maailman viehättävimpänä paikkana, vaikka paljon ihanampia seutuja kangastaisi etäämpänä.
Iltahämärän tunnelmaan vaipuneina he nojasivat kaidepuuhun, joka reunusti pieneen järveen pistäytyvää laituria. Juuri tällä kohtaa oli Anna kiivennyt vajoavasta ruuhestaan samana päivänä, jona virta oli vienyt Elainen, liljaneidon, Camelotiin. Auringonlaskun himmeä purppuranhohde viipyi vielä lännen kevyissä pilvenhattaroissa, kuu alkoi nousta, ja vedenpinta välkkyi hopeaisena sen valossa. Muistot johtivat huomaamatta nuoret suloiseen taikapiiriinsä.
-- Sinä olet hyvin vaitelias, Anna, virkkoi Gilbert lopulta.
-- Pelkään liikahtaa tahi sanoa sanaakaan, jottei tämä ihmeellinen ihanuus katoaisi palaamatta enää samanlaisena, kuiskasi Anna.
Gilbert laski äkkiä kätensä hennolle valkealle kätöselle, joka nojasi laiturin kaiteeseen. Ruskeat silmät kävivät vielä syvemmiksi ja tummemmiksi, vielä poikamaiset huulet erkanivat sanoakseen jotain unelmista ja toiveista, joita sielu oli täynnä. Mutta Anna tempasi pois kätensä ja vetäytyi syrjään. Hämyhetken lumous oli hänen sielussaan auttamattomasti särkynyt.
