Lars Levi Laestadius: Elämäkerrallinen kuvaus

K. F. Kivekäs, Oulu, 1891.

Ken on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka viimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut niin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian pohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin, hän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike on syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden perustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja toista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin hänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset hänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä loistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan raiskattu taitamattomuuden tallattavaksi.

Noin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa esitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta herätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta oppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän osaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen, synnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen kuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen. Alkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt yleisön arvosteltavaksi.

Luonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä ei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa. Mutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran sielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä suuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin kieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni saavutettu.

Kirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen aikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen sanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto; Pietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen uskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin kirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja jälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia pienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen. Valitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti keskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen työkumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut monessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja.

Oulussa 17 p. Lokakuuta 1891.

J. A. M.

19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän vuosisadan alussa se "korotettiin kansakuntain joukkoon" ja siitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä melkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn kansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä sanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan valistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole meidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan hyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi onkin siitä syystä kasvanut.

Uskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan. Bibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset yhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista varten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret hengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla melkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa, että Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa ja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin. Herännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys Itä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja Laestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka, sanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti vaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin.

Kovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta vuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon ottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä hyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä niitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä. Viimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi vanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia ilmiöitä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta suunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan sen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta Lars Levi Laestadiuksesta. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja liikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella. Tapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin ja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä, joka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi seitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti arvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää hänestä luomasta täydellistä kuvaa.

Lars Levi Laestadius [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu Bollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta Lästad nimisestä mökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä, toiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa Piitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli uudistalolainen Karl Laestadius, äitinsä Anna Liisa Juhontytär. Ulkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä hän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen miesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen hyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat oppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli huonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot asuivat.

Vanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja karjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien koloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli niitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä kasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia vuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä talvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi kotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin, toinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen.

Vanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari: "köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon saavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille opettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille rukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava. Äitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan. Viisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta tahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon pääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista vaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa ovat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää eikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita kiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen."

Lapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: "Siihen aikaan elivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla oli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa viheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me olimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista, eikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän kanssamme."

Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10 p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä. 16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.

Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.

Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti 8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu, hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti. Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti usein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen voittaa.

20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon osaa.

Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.

Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä tähän tieteesen.

Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan, 50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan. Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin. Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse, joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa. Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria, eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen, sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja ranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa, että hän oli aikansa oppineimpia pappeja.