Koditon: Romaani

Olin löytölapsi. Mutta olin jo kahdeksanvuotias, kun vielä olin siinä luulossa, että minulla oli äiti niinkuin muillakin lapsilla, ja äitinäni pidin Barberinin emäntää. Sillä aina kun itkin, hän sulki minut syliinsä ja hyvitellen keinutteli minua, kunnes kyyneleeni kuivuivat. Ja kun joulukuun lumiset tuulet pyryttivät akkunat valkoisiksi, niin hän palelevia käsiäni ja jalkojani hieroi lämpöisillä käsillään. Kun kesäisin, ollessani tien laitamilla tai kankaalla paimentamassa lehmäämme, minut yllätti rankkasade, niin hän kiiruhti minua vastaan ja suojasi minut hameellaan, käärien sen hartioilleni. Ja aina hän minulle puheli, minua katseli ja hyväili ja nuhteli lempeästi.

Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon. Se on keskisen Ranskan köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita kankaita, joissa tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita, joita hapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa, missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa laaksossa virtavan puron varrella oli talo, jossa vietin lapsuuteni ensimäiset vuodet. -- Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä, ja niinkuin useimmat tämän seudun miehistä, oli hän työansioilla Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana. Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa mukana tietoja: "Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti nämä rahat teille."

Siinä hänen terveisensä. Työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, jotta voisi elellä vaimonsa kanssa huolettomia päiviä, kun ei enää kykene työhön.

Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli minua ja kysyi, asuiko tässä Barberinin emäntä. Käskin hänen käydä taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten hän verkalleen asteli talolle. "Terveisiä Parisista", sanoi hän.

Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, mutta minusta niissä oli nyt eri sävy kuin ennen, jolloin aina jatkona oli: "Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin."

"Hyvä Jumala", Barberinin emäntä huudahti kädet ristissä, "Jéromen on varmaan käynyt huonosti!"

"Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyä. Miehenne on loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin jäänee raajarikoksi iäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän pyysi minua sivumennessäni pistäytymään täällä kertomassa, miten asiat ovat."

Mies kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua kaatuneiden telineiden alle.

Barberinin emäntä olisi halunnut lähteä Parisiin, mutta matka oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin emäntä lähtee Parisiin ennenkuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin Barberinin emäntä tulemasta Parisiin, mutta käskettiin hänen lähettää määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun rakennuttajaa vastaan saadakseen korvausta. Vieri päiviä, vieri viikkoja, ja aina vähänväliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin lähettämään lisää rahoja. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enää rahoja.

Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa. Lehmä oli elättänyt meidät, Barberinin emännän ja minut. Mutta se ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö meidän nyt piti luopua? Niin, eihän rahoja enää ollut, lehmä piti siis myydä.

Lehmän ostaja tuli. Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ei tahtonut millään lähteä, navetasta ja ammui kauheasti. "Käy ajamaan", käski kauppias minua ja ojensi minulle ruoskan.

"Ei niin", sanoi Barberinin emäntä ja kävi lehmää puhuttelemaan lempeästi: "Tule Kullanomena, tule ämmäni, tule."

Ja Kullanomena lähti. Tielle tultua kauppias sitoi sen kärryjen perään, jolloin sen oli pakko seurata, kun hevonen veti. Kauan aikaa kuulimme Kullanomenan ammumista palattuamme taloon.

Nyt ei ollut enää maitoa, ei voita. Aamulla vain kuiva leipäpalanen ja illalla perunoita suolan kanssa. Pian tämän jälkeen oli laskiainen. Viime vuonna laskiaisena oli äiti tehnyt minulle laskiaiskakun ja minä olin sitä syönyt niin mielelläni, että hän oli oikein hyvillään. Mutta nyt ei ollut enää Kullanomenaa, ei siis maitoa eikä voita laskiaiskakkuun, ja minusta tuntui, että nyt ei ollut enää laskiaistakaan. Mutta Barberinin emäntä hämmästytti minua. Hänellä ei tosin ollut tapana lainata mitään, mutta nyt hän oli käynyt pyytämässä toisesta naapurista kipeneen voita ja toisesta vähän maitoa, ja kun puolenpäivän aikaan tulin kotia, niin hän oli täydessä puuhassa laittamassa laskiaiskakkua.

"Arvaatko, Remi poikani, mitä tässä teen? Ettei mieleni olisi surkea, laitan laskiaiskakun. Silmäähän sinne kaukaloon."

Siellä oli maitoa, voita, munia ja kolme omenaa.

"Ojennahan tänne ne munat ja kuori sitten ne omenat!"

Kun taikina oli vastattu, niin hän asetti taikinapurtilon liedelle.

Taikina nousi hyvin ja levitti käydessään huoneeseen makean maidon ja munan hajun. "Pilkohan risuja", sanoi äiti, "ja tee hyvä tuli".

Minä en kahta käskyä tarvinnut. Pian suuri tuli loimusi liedessä ja valoi häilyvää hohdettaan huoneeseen. Äiti otti seinältä paistinpannun ja asetti sen tulelle, otti voita veitsenkärjellä pienen nokareen ja pani pannuun, jossa se ratisten suli. Sitä makeaa hajua! Se sai suun vesille, ja tuntui sitä makeammalle, kun emme pitkiin aikoihin olleet saaneet sellaista haistella. Ja miten hauskalta kuuluikaan voin rätinä ja kihinä! Niin kiintynyt kuin olinkin sitä kuuntelemaan, huomasin kuitenkin kopinaa etehisestä. Kukahan meitä nyt tulee häiritsemään? Varmaan joku naapuri tulee asioilleen. Sen tarkemmin en joutanut asiaa tuumailemaan, sillä äiti juuri kaatoi valkoista taikinaa pannuun, ja tämä oli tärkeä hetki, niin ettei joutanut muuta ajattelemaan. Samassa sauva kolahti kynnykseen ja ovi kiskaistiin auki.

"Kuka se on?" kysyi äiti kääntymättä tulijaa katsomaan.

Tulija oli mies, puettu valkoiseen puseroon ja kädessä sauva. "Täällähän juhlitaan!" hän sanoi kumealla äänellä.

"Hyvä Jumala!" äiti huudahti ja pani pannun kiireesti maahan. "Jérome!" Hän tarttui minua kädestä ja työnsi miehen luo, joka oli pysähtynyt ovensuuhun. "Siinä on isäsi."

II.

Menin tervehtimään, mutta hän kohotti keppinsä. "Mikä tämä on?" hän sanoi. "Sinä minulle sanoit..."

"Niin sanoin", keskeytti äiti, "vaan se ei ollut totta, sillä kun..."

"Vai niin!" sanoi mies ja lähestyi minua keppi pystyssä, ja minä vaistomaisesti vetäysin syrjään.

Mitähän minä olin tehnyt? Minkävuoksi hän minua niin kohteli?

"Huomaan, että pidätte laskiaista", hän sanoi. "Sehän sattuikin mainiosti, sillä minun on tuima nälkä. Mitä on illalliseksi?"

"Paistan kakkua."

"Niinpä näkyy, vaan kakulla et sammuta nälkää mieheltä, joka on tallustellut kolmattakymmentä penikulmaa."

"Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvata, että tulet."

"Eikö mitään illalliseksi?" mies ihmetteli ja katseli ympärilleen. "Onhan tuossa voita." Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut sianlihaa riippumassa. Mutta nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin aikoihin ollut kuin tyhjä koukku. Orressa riippui sipulikimppuja. Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. "Neljä viisi sipulia ja kipene voita, niin saadaan hyvä herkku", hän sanoi. "Ota pois kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!"

Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata mitä miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon. Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja se teki hänet vielä oudomman näköiseksi. -- Äiti oli asettanut taas pannun tulelle.

"Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?" kysyi mies, sieppasi voilautasen ja kaasi kaiken voin pannuun.

Ajattelin, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä? Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein ajatellut tarkalleen, mikä isä on. Mutta katsellessani tätä, joka oli kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa.

"Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasia pöytään!" tiuskaisi mies minulle.

Tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille. Mies tuli pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähänväliä. "Eikö tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?" kysyi hän viitaten minua lusikallaan.

"Kyllä hän on hyvä syömään", vastasi äiti, joka kulki edestakaisin valmiina palvelemaan miestään.

"Sitä pahempi! Kunpa ei edes söisi", murisi hän ja tikasi minulle sitten: "Sinun ei siis ole nyt nälkä?"