Harmaan karhun elämäntarina

Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.

Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.

Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.

Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe, sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä enemmästä kuin kahdesta.

Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.

Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään, kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä, ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas, penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.

Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".

Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.

Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi pienokaisilleen:

"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."

Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään. Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun, jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.

Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti, että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.

Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu. Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli, se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä jokea kohti näkymättömiin.

Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.

Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut, sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun. Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi, seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen kylkiluista.

Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.

Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.

II.

Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan taa.

"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."

Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte uuden postitoimiston nimeksi?"

Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.

Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt, ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin ruhjoma.

"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.

Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi iso ja neljä penikkaa.

"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.

Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.

Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta rääkäisten ja siihen jäi.

Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.

Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin emonsa luo.

Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.

Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.

Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.

Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.

Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana, että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.