Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia

Viehättävä rouva. Veltostunut Billy. Cyril Harjohnin vaali. Mies, joka eli muille.

Jerome Klapka Jerome, (äännetään dscheróm) englantilainen humoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai humanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta kuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi sanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä "Idler" ja 1893-97 aikakauskirjaa "To Day." Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella menestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita hän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen humoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella hilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on pysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.

Viehättävä rouva.

"Siis todellakin herra...?"

Hänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys, taistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka meidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta säteillen.

Ystäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: "Ainoa oikea ja alkuperäinen." Ja hän jätti meidät.

"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi mieheksi", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte lisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: "Olen niin iloinen, kun tapaan teidät, ihan todella!"

Sanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin hyväily.

"Tulkaa -- pakinoikaamme", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja tehden tilaa minulle.

Istuin neuvotonna hänen rinnalleen -- pääni humisi kuin olisin juonut champanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä. Joku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin tuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti olleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että olin tunnettu herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua ajattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut hämmennyksiin.

"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?" jatkoi hän. "Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin? Oi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!"

Hän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen, joka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun, mutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin siitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa", huusi hän nauraen. "Mutta ei! Sitä paitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte olla sangen satiirinen."

Koetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen edessään hämilleni.

Hän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan -- ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt itseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.

"En halua, että lausutte minulle imarteluja", selitti hän. "Toivon, että tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha sopiakseni äidiksenne." (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän, ohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä olin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)

"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita tapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen -- eikö teistäkin? Ette aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni -- oppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni -- joka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani -- otan vastaan torstaisin --- ja pakinoitte kerallani -- eikö totta? Ja teidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!"

Minun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi kuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin, tuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi puhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun hän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun puoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin. Se merkitsi: "Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan, pintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää." Ja minä tein sen, minä surkuttelin häntä.

Etsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä vakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain tietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän seuraihmisen mukana.

Neljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren kirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.

"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan", sanoi hän, "rouva Clifton Courtenayn, ihastuttavan naisen."

"Ah, tunnetteko hänet?" huudahdin. "Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän haluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin kerran mennä sinne."

"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette", vastasi hän. Tämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän. Mutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.

"Ihmeen älykäs rouva", jatkoi hän. "Pelkään kuitenkin, että hän hieman pettyi suhteeni." Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi hänet tavattu valheesta kiinni. "Hän ei tahtonut uskoa, että olen todellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan vanha mies."

En voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen, että ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta osottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti miellyttänyt.

"Olen vilpittömästi surkutellut", lisäsi hän, "että hän on sidottu tuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää. En voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata jonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni -- joka minua ymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa."

Menin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin olin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa, jossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani rajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin -- nuoret nulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on tuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä -- sain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.

Hän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman ikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä hetkisen kädessäni.

"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne", sanoi hän. "Tämä väki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä olette tehnyt tällä välin."

Hän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte: "Ja teidän nerokas ystävänne -- jonka kera tulitte -- tapasin hänet viime viikolla lady Lennoxilla -- onko hän jälleen jotakin kirjottanut?"

Annoin hänelle haluamansa tiedot.

"Kertokaas minulle niistä!" sanoi hän. "Minulla on niin vähän aikaa lukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät." Ja hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin sanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen ystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä, kuten tiesin.

Eräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. "Hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö, joka miehen kohottaa taivaaseen."

"Kuinka kaunista!" jupisi hän. "Sanokaa se vielä kerran!"

Toistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha rouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan, jossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.

Myöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin hänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat uusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä tekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut mielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.

"Ah!" sanoi rouva. "Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää alas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on osallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet kohottaa taivaaseen."