Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta: Yliopistollinen väitöskirja

I. Suomen-suvun vanhimmat jäljet Lounais-aasiassa. II. Euroopan alku-väestöstä. III. Herodoton Skythat, sekä vanhan aian tiedot koillisesta Euroopasta ja luoteisesta Aasiasta. IV. Vanhan aian tiedot Pohjois-euroopasta Pytheaan ja Kreikkalaisten kautta. V. Romalais-aian tiedot pohjoisesta ja koillisesta Euroopasta VI. Hunnien syntyperästä ja sukulaisuudesta. VII. Katsahdus Hunnien historialliseen vaikutukseen. VIII. Katsahdus jälkimäisiin Hunnilais-valtoihin.

I.

Suomen suvun vanhimmat jäljet Lounais-aasiassa.

Kun mainio Castrén'imme, palattuansa Suomen heimo-kansain alueelta Pohjois-aasiassa, esitti kysymyksen, "missä Suomen kansan kätkyt oli ollut", ja vastaukseksi osoitti ne selvät jäljet, jotka viittaavat Jenesein latvoihin ja Tangnu-vuoren juurelle,[1] oli hän uusien kieli-tutkimustensa johdosta pystyttänyt historiallisen valta-pylvään, joka näytti olevan perimmäisenä tien-merkkinä sukumme elämän uralla. Kuitenkin hän tähän itse muistutti, ei tarkoittavansa muka "Suomensuvun ensimäistä, paratiisista kotoa", vaan ainoastaan "sitä paikkaa maan päällä, missä tämä suku vielä eli hajoomatonna yhdessä ko'ossa elikkä ikäänkuin yhtenä kansa-perheenä." Selvästi näkyy, että Castrén'in mielestä kaikki tutkimus, joka kaukaisempaan muinaisuuteen ylettyisi, ei maksaisi työn vaivaa, ja hänen tarkoituksensa ei silloin muuta ollut kuin löytää niiden heimokuntain paikallista yhteyttä, joiden yhteys kielessä jo oli hänen tutkimustensa kautta selvinnyt. Mihinkä aikaan taas Suomensuku tästä yhteisestä pesästään oli alkanut hajalle lähteä, hän ei myöskään ottanut selittääksensä, ja myöntää täytyy, ett'ei tarkkoja vuosilukuja tai satalukujakaan näissä kohden voi kysymykseen tulla. Mutta löytyyhän kuitenkin muita määriä, mitkä näin kaukaisessa muinaisuudessa ovat melkein vuosilukujen arvoisia, -- määräykset, missä aian-järjestyksessä kansa-suvut ovat vaihdelleet historian eri alueilla. Näitä seikkoja olisi Castrén, paremmin kuin kukaan, kyennyt selvittämään, jos ei kuolema liian aikasin olisi temmannut häntä pois tieteeltä ja isänmaalta.[2] Selvittämättä kun ovat häneltä jääneet, eivät tosin yleensä tarjoo luotettavaa jalansiaa historioitsijalle, mutta kuuluvat kuitenkin liian likeisesti aineeseni, että voisin ne koskematta heittää. Se on kieli-tutkimus ja muinais-taru, jotka tällä alalla antavat pian ainoata osviittaa, ja niihin minunkin täytyy näissä kahdessa alkuluvussa enintä turvata.

Ensimäinen askel pakoittaa minua käymään yli sen rajan, mihin Castrén'in mielestä tutkimuksen pitäisi pysähtymän. Minun täytyy Suomensuvulle hakea toista vanhempaa kotoperää kuin Tangnun pohjois-laaksot, etsiä sitä vanhinta alku-pesää, missä koko Ural-altainen eli Turanilainen emä-puu on vielä kasvanut yhtenä tyvenä, ja missä sen lähisyydessä on asunut jakamatonna koko se avara suku, joka tavallisesti suljetaan Indo-eurooppalaiseen eli Arjalaiseen nimeen. Ett'en omin neuvoin antau tämmöiselle löytämatkalle, tarvitsee tuskin mainita. Ensialuksi minun tulee johteeksi ottaa ne Castren'in jälkeiset tutkimukset, joilla Max Müller on koettanut määrätä Turanilaisten kielten tilaa sekä Semiläisten että Arjalaisten suhteen.[3] Seuraavat päätökset näyttävät näin lähtevän historian osaksi.

Kaikki kolme pää-luokkaa: Turanilainen, Semiläinen ja Arjalainen, osoittavat sana-varoissa ja muoto-rakennuksessa jotakuta alkuperäistä yhteyttä, joka kaiken erilaisuuden ohessa todistaa niiden lähteneen yhdestä emä-juuresta. Samat syyt siis, jotka käskevät meidän hakea jonkun erityisen kielisuvun yhteistä kotopaikkaa, antavat meille myöskin oikeuden etsiä sitä vanhinta koto-perää, missä nämä pää-luokatkin kerran ovat asuneet yhdessä tai vieretysten, ja historian yleiset jäljet neuvovat tiemme niille seuduille, missä Sind-virta juoksee Himalaija'n ja Hindukuh'un väliltä ulos aliselle maalle, ja vuorten ylisellä puolella Oxo ja Jaxartes syntyvät Belurtag'in rotkoista. Tietty on, että juuri tämä ala, jossa Intian helteet ja Yli-aasian kylmät, sekä Iran'in poutainen taivas ja Kaspian aromaiden sumut yhteen sattuvat, on ollut Arjalaisten kansain lähtö-paikka. Semiläisten vanhimmat jäljet tosin eivät tänne asti ylety, vaan tavataan lännempänä, missä Iranin ylänkö laskeuupi Tigrin virralle päin, ja toiselta puolen virtaa Mesopotamian lakeus asteettain nousee Armenian vuorimaata vastaan. Mutta varsin todennäköistä on, että tästäkin muut vielä vanhemmat jäljet ovat johdattaneet Hindukuh'un kulmaukseen, vaikka ne nyt näyttävät historian alalta riutuneen, ja ainoastaan kieli-tutkimuksessa ovat keksittävät. Että sen ohessa toivotaan johdattaa kaukaisempainkin sukujen peri-juurta samasta paikallisesta piiristä, on asia, jonka voimme tällä kertaa siksensä heittää.[4] Tärkeämpi meille on, että historia ja kieli-tutkimus yksissä neuvoin alkavat Turanilaisuudellenkin keksiä siaa tässä kansa-sukujen vanhimmassa kätkyessä. Tämä keksintö on tosin kyllä uusi ja siis vielä monen epäyksen alainen. Mutta kaksi seikkaa sen kannattavat mielestäni täydellisesti. Ensimäinen seikka on se Turanilainen luonne, joka on havaittu muutamissa Kaakkois-aasian kielissä ja siis näille vaatii yhteistä syntyperää Pobjois-aasian kieli-sukujen kanssa. Toinen seikka on se oivallinen osallisuus, minkä Lounais-aasian tarut ja muistomerkit näyttävät antavan Turanilaisuudelle ja kentiesi erittäinkin Suomensuvulle niiden seutujen vanhimpaan historiaan. Molemmat antavat arvata, että Hindukuh'un ja Himalaijan tienoot ovat koko Turanilaisen luokan alku-pesä, josta sen eri suvut toinen toisensa perästä ovat hajonneet samoille tai eri suunnille. Kuinka Max Müller kieli-tieteellisillä perusteilla käsittää tämän hajoomisen järjestystä, tahdon tässä lyhyesti mainita.

Ensin muka, ennenkuin Turanin, Semin ja Arjan luokat vielä olivat toisistansa erinneet, olisi Kiinan suku jo lähtenyt ulos yhteisestä pesästä, niin varhaisella aialla, että sitä ei käy lukeminen kuhunkaan näistä kolmesta pää-luokasta. Paljoa myöhemmin, mutta kuitenkin ennen Semiläisyyttä ja Arjalaisuutta, olisi Turanilaisuus erinnyt yhteisestä juuresta ja itse hajoittanut haarojaan ympäri maailman. Tämä hajoominen muka tapahtui kahdelle pää-suunnalle, etelään ja pohjaan, sekä useissa eri jaksoissa. Ensimäinen siirto-kunta etelään päin olivat Tai-murteet, jotka asettuivat toiselle puolelle Brahmaputra'a pitkin Intian Itäisen saarennon virtoja; ja ensimäisiksi pohjaan päin lähtivät Tungusilaiset, jotka asuinsiansa ottivat Lenan ja Amurin tienoilla. Toinen siirtokunta etelään olivat Malaijit, jotka Tai-kansain ohitse vaelsivat valtameren saariin; mutta yhdessä jaksossa lähti pohjaankin päin toinen siirtokunta, joka Mongolilaisina järjestyi länsi-puolelle Tungusin sukua. Kolmas jakso muka oli Bhotan eli Tibetin suku etelässä ja Turkin suku pohjassa; ja kaikkien viimeisiksi ovat Tamulin ja Suomen suvut lähteneet ulos eri haaroillensa, edellinen päätyen vihdoin Vindhyan-vuoren etelä-puolelle, jälkimäinen aloittaen nyt sitä vaellusta, jonka vaiheita minun on tässä aikomus hämärien läpi seurata.

Tosin nyt lienee lupa epäillä, että sukujen eriäminen tapahtui kaikin puolin niin säännöllisesti, kuin Max Müller tässä on kuvaillut; mutta yleisissä piirteissä lienee tämä kuitenkin Turanilaisuuden vanhinta historiaa. Mahdollista myöskin on, kuten sama tutkija arvelee, että liikkeelle oli lähtenyt vielä muitakin Turanilaisia siirtokuntia, joista tutkimus ei ole tähän asti selkoa saanut. Pääasia on, että Turanilaisten hajoominen tapahtui jo aikoja ennen kuin Semiläiset ja Arjalaiset vielä liikkeelle lähtivät, ja että mihin ikinä nämä jälkimäiset sittemmin tulivat, Aasiassa tai Euroopassa, maa jo oli Turanilaisen alkuväen hallussa.

Mitä Suomen-sukuun erittäin tulee, seuraapi edellisestä, että se kauemman aikaa kuin enimmät muut sen veljes-suvut pysyi yhteisessä kotipesässä sekä Semiläisten ja Arjalaisten keskuudessa. Tämänpä jo todistaa Suomensukuisten kielten yleinen luonne, joka seisoo Turanilaisuuden rajan puolella. Mutta lisää todistusta antavat ne historialliset muistomerkit, jotka vielä historiallisen aian aamu-koitteessa osoittavat Suomen-suvun jälkiä Iranin ja Kaksois-virran seuduilla, tällä inhimillisen edistyksen vanhimmalla alalla. Näistä jäljistä tässä muutama sana.

Olen käyttänyt nimen: Turanilainen, merkitsemään koko Ural-Altaista kansa-luokkaa. Tämä nimitys tosin saattaa paikallisessa suhteessa olla liian ahdas; sillä Turan'iksi kutsuivat Iran'in kansat nimen-omaan sen seudun, joka oli Oxon-takaisten paimentolaisten hallussa itä-puolella Kaspian-merta. Mutta yleisemmässä merkityksessä on Turan eli Tuirja, niinkuin se Iranin muinais-taruissa käsitetään, koko Iranin eli Airjan s.o. Arjalais-suvun vastakohta ja vihollinen, se sumujen ja pimeyden valta, missä hallitsee kyykäärme ja hävittäjä Fragharsha (Afrasiab). Muinoinpa tämä Fragharsha oli pitänyt vallassansa Iraninkin alueen, kunnes Kava Kavad (hallitsijain hallitsija) perusti Arjalaisen valtansa Baktriassa. Tämä tapaus ei muuta ole kuin Arjan-suvun leviäminen länteen päin, luultavasti samaan aikaan kuin sen Hindulainen haara lähti Sind-virran yli kaakkoa kohden. Mutta jos nyt Arjalaisuus alkoikin tunkea Turanilaiset pois historian rintamailta, ei asia suinkaan yhdellä iskulla päättynyt. Taistelus kesti kauan, ja vielä Vistaspan aikana -- sen saman Vistaspan, jonka hallitessa Zarathustra saarnasi uuden oppinsa -- näyttävät Turanilaiset voitolla olleen.[5] Se on merkittävä kohta, että Zend-avestan maatieteessä Media vielä on tuntematon maa, johon nähtävästi Arjalaiset eivät silloin vielä olleet levinneinä. Että se Turanilaisten hallussa oli, ja että näitä löytyi Iranin alueessa paljoa myöhempäänkin aikaan, saapi tutkimuksen nykyisellä kannalla pitää epäilemättömänä teko-asiana. Mutta että Turanilaisuus tässä kohden nimen-omaan merkitsee Suomen-sukuisuutta, ei ole kaikin puolin ratkaistu asia, vaikka sen puolesta tosin puhuu kaikki todennäköisyys ja kaikki, mitä tutkimus tähän saakka on ilmi saanut. Seisomme tässä uusien historiallisten keksintöjen kynnyksellä, jonka yli par'aikaa valo alkaa tunkeuda muinaisuuden hämärämpiin aikakausiin. Mitä tänä päivänä on arveltu ja aavistettu, saattaa jo huomispäivä näyttää uudessa paremmassa valossa. Mutta historioitsijan täytyy sillä välin malttaa mieltänsä ja ainoastaan yleisellä silmän-luonnilla arvata saadut ja saatavat teko-asiat.

Jokainen tuntee, millä nerolla ja onnella nyky-aian tutkijat ovat ryhtyneet siihen uuteen työ-alaan, jonka tuo unhoituksesta ja raunioista noussut nuolenpää-kirjoitus tuopi tarjoksi. Jos tässä ensiksi luomme silmät Persian kuningasten kallio-kirjoihin, jotka ovatkin tutkimus-järjestyksessä ensimäisinä olleet, vaikka niiden ikä ei nouse kuin 500 vuoteen e.Kr., niin tapaamme niissä aina kolmessa rivissä päällitysten kolme eri kieltä, joista ylinen on itse vallitsevan kansan puheen-parsi eli Persian kieli, alinen taas Assyrialaisten puhetta ja kirjoitus-tapaa, mutta keskinen jonkun tuntemattoman kansan, jonka tutkijat yksimielisesti päättävät Turanilaiseksi, ja muutamat vielä tarkemmin Suomen-sukuiseksi. Tämän viime-mainitun kielen ovat oppineet ruvenneet paremman nimen puutteessa kutsumaan Medo-skythaksi, arvellen sitä puhutuksi Median maakunnassa niiden paimentolaisten kesken, joita vielä Persian vallan aikana löytyi jäännöksinä muinaisesta alku-väestöstä. Mutta kun näiden kieli on saanut siansa lähinnä Persian omaa kieltä ja edellä Assyrialaisen rivin, näyttääpä tämä seikka jo viittaavan johonkuhun muinaiseen mahtavuuteen, josta Dareion ja Xerxeen aikana ei ollut jälillä kuin maineellinen muisto. Itse kieli antaa tähän lisää todistusta. Nimi Media kuuluu alkuperäisessä ja oikeassa muodossaan Mada, ja tämä ei muuta ole kuin selvä Medo-skythalainen sana, merkiten _maakuntaa_[6] (Mordvan kielessä: moda; Suom. maa eli alkuansa nähtävästi mata, josta sanat: matala ja matelee). Mutta se kansa, jonka kielestä Median nimi on otettu, on epäilemättä siinä joskus isäntänäkin ollut, aikaisemmin kuin tämä maa vielä oli tullut Arjalaisten omaksi ja Iranin vallan keskukseksi. Todennäköistä on, että Turanilaiset silloin tungettiin pohjan puolelle ja että ne ovat niitä, jotka Persian vallan aikana kutsuttiin Sakoiksi.[7] Mutta selvästi myöskin näkyy, etteivät tykkönänsä hävinneet Iranin alueesta. Sekä Herodoto että kalliokirjat nainitsevat Persian alamaisten joukossa Sakoja, "Sakâ Eumarga" (Σκύϑαι Αμυργίοι),[8] ja eräs Herodoton kertoma tarina osoittaa, että heidän kielensä Median vallan-aikana vielä pysyi jossakin arvossa. Oli muka joukko kapinallisia Skythoja (s.o. Sakoja) tullut pakolaisina -- Herodoto ei sano mistä -- sen aikuisen Median-kuninkaan Kyaxareen luo, joka suotuisesti otti heidät vastaan ja uskoi heille Medialaisia lapsia, joiden piti oppiman Sakain kieltä sekä joutsella ampumaan.[9] Tästäpä näkyy, että vallalle päässyt Arjan suku vielä tarvitsi voitettujen Turanilaisten kieltä, arvattavasti siitä syystä, että näitä vielä löytyi maassa paljon. Mutta vielä voimallisempi todistus on Medo-skythan sia Persian kalliokirjoissa. Se kansa, jonka kieltä Persian "suuret kuninkaat" näin kunnioittivat, oli kerran ollut Iranin herrana, mutta lienee sittenkin vielä pysynyt mahtavana kansa-jäänöksenä Arjalaisten keskellä.