Kristityn vaellus: Tästä maailmasta siihen kun tuleva on

John Bunyan oli syntynyt v. 1628 Elstow'in kylässä, lähellä Bedford'in kaupunkia Englannissa, köyhissä ja kurjissa oloissa. Hänen isänsä oli kiertävä kattilanpaikkaaja ja pannuseppä, ja samaa ammattia harjoitti Johnkin, myöhemmin vielä saarnaajatoimensa ohellakin. Tätä tointa, jota siihen aikaan pidettiin hyvin halpa-arvoisena, vastaa nykyjään läkkisepän ja vaskenvalajan ammatti.

Kymmenvuotisena nuori John kävi jonkun aikaa koulua, mutta pian, niinkuin hän itse sanoo, hän unohti melkein kaikki, mitä oli oppinut.

Hänen poikavuosiaan ja nuoruutensa aikaa kuvaillaan usein väärässä valossa. Häntä on esitetty ei ainoastaan jumalattomana, vaan kaikenlaisiin paheisin vaipuneena nuorukaisena. Tähän on kyllä saattanut aihetta antaa muuan hänen teoksensa, joka tavallaan on hänen omatekoinen; elämäkertansa, ja jossa hän säälimättömin sanoin puhuu omasta itsestään [_Grace abounding to the chief of sinners, or a brief relation of the exceeding mercy of God in Christ to h i s poor servant, John Bunyan._ Suomeksi: Ylitsevuotava armo syntisistä suurimmalle, eli lyhyt selitys Jumalan ylenpalttisesta laupeudesta Kristuksessa hänen köyhää palvelijaansa, John Bunyania, kohtaan.]. "Ei ollut montakaan lasta, joka olisi minulle vetänyt vertoja kiroilemisessa, valehtelemisessa ja Jumalan pilkkaamisessa", näin hän kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan, ja edelleenkin hän ankarin sanoin ja tuomitsemalla puhuu nuoruutensa huimista päivistä ja synnillisestä elämästä. Lähemmälti tutkien tämä elämän huimuus ja rikoksenalaisuus ilmeni yksinomaa lepopäivän pyhyyden solvaamisessa tanssimisella, ballaadien (kertovain runojen) lukemisella ja kirkonkellojen soittamisella [Vaikea on käsittää, miksikä kirkonkellojen soittamista pidettiin niin suurena rikoksena. Muutamissa kirkkokunnissa sitä tänäkin päivänä katsotaan Jumalalle otolliseksi työksi. Pohjalla siinä lienee piillyt joku taikaperäinen kammo. Omituista on, että se on sakon uhalla kielletty parlamentin säännössä vuodelta 1657. (Samassa säännössä on niinikään kymmenen shillingin sakon uhalla kielletty tanssit, kisat, paininlyönnit, jopa "turha ja sopimaton käveleminenkin," sunnuntaipäivinä).]. Bunyan oli kansansa lapsi, sen kansan, jossa lepopäivää jo ammoisista ajoista on kunnioitettu ja kunnioitetaan tänäkin päivänä enemmän kuin missään muussa kristityssä kansassa. Siinä syy, miksi hän niin herkällä vaa'alla punnitsi pienimmätkin ylitsekäymisensä tätä, niin sanoaksemme, hänen kansansa henkeen ja vereen imeynyttä käsitystä vastaan. Toiselta puolen ei ole milloinkaan voitu todeksi näyttää hänen olleen juomarin. Samoin ovat aivan perättömiä parjaukset hänen epäsiveellisestä elämästään. Itsekin hän, joka ei suinkaan säälinyt omaa itseänsä, mitä vakavimmin torjuu päältään tällaiset syytökset. Hän oli niitä voimakkaita luonteita ja samalla niitä herkän omantunnon olentoja, joissa synnintunto on herännyt jo aikaisimmassa lapsuudessa. Hän oli niitä kristin-uskon pylväitä, joissa Jumalan Henki tekee ihmeellistä, näkymätöntä ja sittenkin ilmeistä työtään. Sellaisista Hän kasvattaa herättäjiä, johtajia, lähetyssaarnaajia sanan laajimmassa, kauniimmassa merkityksessä. John Bunyanin elämässä toteutuu kristin-uskon ydin: ihmisen ei tarvitse olla törkeitten rikosten tekijä, armoa tarvitaksensa; synti ei kestä pieninkään vanhurskaan Tuomarin edessä. Kristuksessa yksin on pelastus.

Siinä hänen elämänsä perussävel. Ja siltä kannalta on käsitettävä hänen kuolematon teoksensa, "Kristityn Vaellus". Se on pitkällisten, sisällisten taistelujen idättämä, levottoman aikakauden karkaisema, kahdentoista vuoden vankeuden kypsyttämä ihana hedelmä.

Alempana olevat piirteet hänen personastaan noudattavat paraasta päästä hänen äsken mainittua teostansa, "Ylitsevuotava armo".

Niinkuin jo mainittiin, oli synnintunto herännyt hänessä jo aikaisin. Jo 9-10 vuoden vanhana lapsena hän usein näki hirmuisia unia ja näkyjä pahoista hengistä ja viimeisestä tuomiosta. Ne hälvenivät sittemmin, mutta kangastelevat vielä hänen teoksessaankin.

Monasti hän oli hengenvaarassa. Kahdesti hän putosi veteen ja töin tuskin pääsi hengissä ylös. Kerran oli käärme hänet pistää. Sotapalveluksessa ollessaan hänet kerran oli komennettu erääsen tärkeään rynnäkköön. Juuri kuin hän oli valmiina lähtemään, tuli muuan kumppali pyrkimään hänen sijaansa. Bunyan suostui, mutta heti rynnäkön alussa kumppali sai luodin otsaansa ja kaatui hengetönnä maahan. Kuinka syvät jäljet tällaiset kohtaukset jättävät niin herkkään mieleen kuin Bunyanin, on sanomattakin selvä.

Varsin vähän hän itse kertoo sotilas-urastansa, eikä siitä muutoinkaan lähempiä tietoja ole. Sitä kesti vain pari vuotta, kaiketikin vuosina 1644 ja 1645.

Hän erosi sotapalveluksesta ja meni noin 20-vuotisena naimisiin erään peräti köyhän tytön kanssa. Tästä hän kertoo:

"Onni oli, että sain vaimokseni hurskaan miehen tyttären. Olimme avioliittoon mennessämme niin köyhiä, ett'ei kahta sen köyhempää. Ei tuonut taloon kumpikaan mitään, ei lautasta, ei lusikkaa. Kaksi kirjaa vaan toi vaimoni myötäjäisiksi: 'Rehellisen tie taivaaseen' (The plain man's pathway to heaven) ja 'Jumalisuuden harjoitus' (The practice of piety), jonka isä kuollessaan oli jättänyt hänelle perinnöksi."

Tähän saakka olivat jumaliset kirjat olleet hänestä ikäviä, mutta vaimonsa kehoituksesta he nyt usein lueskelivat näitä kirjoja takkavalkean ääressä. Uskonnollinen mieli sai uutta virikettä ja pyrki ilmenemään jonkunlaisessa ulkonaisessa elämänmuutoksessa. Mutta tyydytystä se ei tuonut. Usein hän, niinkuin hänen oma Toivorikkaansa, sulki silmät valolta ja tukahutti omantunnon äänen. Toivottomuus, epätoivo sai monasti vallan. "Toivoton", arveli hän, "on tilani, jos synneistäni luovun, ja toivoton se on, jos synneissäni pysyn. Kadotukseen minä kumminkin joudun, ja koska se kerran niin on, niin menköön mies sitten kadotukseen yhtä hyvin monen synnin tähden kuin muutamankin."

Vähitellen hän rupesi lukemaan Raamattua, kiintyen varsinkin sen historiallisiin kirjoihin. Hän luopui nyt kirkonkellojen soittamisesta, jopa tanssistakin. Hän rupesi käymään ahkerasti kirkossa ja kuulemaan saarnoja, osoittipa melkein pyhää kunnioitusta "pappeja, alttaria, messupukuja ja sen semmoista kohtaan". Ulkonainen jumalisuus teki sen, että ihmiset alkoivat pitää häntä peräti hurskaana miehenä, ihmetellen sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Mutta lepoa hän itse ei sisimmissään tuntenut. "Kurja tekopyhä" hän sanoo olleensa näinä aikoina. "Hän oli ilmeinen fariseus", sanoo lord Macaulay, kuuluisa historioitsija, yksi hänen elämäkertansa etevimmistä kirjoittajista.

Poloinen vaeltaja ponnistelekse vielä taakkoinensa Epäröimisen Suossa, ja pitkä on vielä taival ristin juurelle.