Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani

Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä täällä yksinäinen puu.

Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.

Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia etelää kohti.

Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu, josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.

Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien hevostensa vauhtia.

"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä, jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.

"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike [= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla kielellä.

"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."

"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo joutua ikuiseen pimeyteen."

"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."

"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."

Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"

"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä katoaa heidän joukkoonsa."

"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."

Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä minun käteni toimesta."

Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa sanat, mutta hän oli ääneti.

He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.

Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.

"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut nelistämään!"

"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.

"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"

Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma, joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.

Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.

"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun meillä on lapsi."

Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.

Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat metsän läpi.

Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on? Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se merkitsee?"

Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät peitteestä.

Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.

"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."

"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."

"Mistä he tulivat?"

"Pohjoisesta päin!"

"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he valkoihoisia?"

"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."

"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"

"Emme mitään, señor."

"Tasanko on selvä?"

"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa etelää kohti."

"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä. Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."