Amerikasta palatessa: Pilanäytelmä 1:Ssä Näytöksessä

Sakari, kievarin isäntä. Martta, hänen vaimonsa. Arvid, heidän poikansa. Liisa, palvelija. Joni. Takamäen Taava, | Laitolan emäntä, | Taavetti, | Kyläläisiä. Haaralan isäntä, | Eero, | Poliisi.

Vierashuone eräässä maakylän kievarissa. Huonekalusta keskinkertainen. Pari kynttilää palaa piirongin päällä. Lattialle on havuja pilkottu. Pitkät, valkoiset uutimet ikkunoissa.

Esiripun noustessa istuvat kyläläiset totisen ja tärkeän näköisinä mikä missäkin, toiset ääneensä puhellen, toiset hiljaa keskenään supatellen.

Taavetti: On se mahtanut tämän talon Arviiti rikastuakin siellä Amerikassa?

Takamäen Taava: No, sen nyt tietääkin! Eipähän se siitä mihin pääse. Sellainen visu ja toimelias mies! -- Niin on emäntä sanonutkin minulle, että kun Arviiti tulee, niin heti se ostaa Tuomiahon tilan ja sitä viljelemään alkaa. Siihen kauppaan ei joka mies pystykään. -- Niin. Hyväpä se onkin sen talon perillisille, että pääsevät veloistaan ja saavat osansa kukin. Niinpä se Tuomiahon Kaisa sanoikin minulle tässä tuonoin, kun kävin häntä hieromassa, että...

Laitolan emäntä: Mitenkäs on, ei taida se Kaisa vielä olla naimisissa?

Taava: Eikös kissa! Kukapa siitä vaivasesta raukasta... Vaikka kyllähän se Koiviston Eljas sitä riijasikin, mutta sitten kun Tuomiahon isäntä kuoli ja velkamiehet alkoivat perikuntaa hätyyttää niin näki Eljaskin, ettei se talo niin rikas ollutkaan kuin mitä puhuttiin. Siihen jätti Kaisan, ja nai kokonaan toisesta kylästä.

Taavetti: Oli sitte varmaankin Eljaan nykyisellä eukolla enemmän rahaa kuin Kaisalla?

Taava: Sanoivathan ne hänellä olleen jonkun verran rahojakin -- ja sitte niin pulska ja veikeä ihminen. Kyllähän se kelpasi ottaa sellainen.

Laitolan emäntä: Mutta ompa täällä tosiaankin somasti laitettu. Vaikka ihmekös se tällaisena päivänä. Kummapa on kun ei sitä Arviitia jo kuulu!

Haaralan isäntä: Tulee kait se, kun kerkiää.

Taavetti: Niin! Eihän sitä sieltä Amerikan maasta niin hopusti tulla, kuin jostain muualta.

Eero: Kyllä se jo on Arviiti aikoja sitten Amerikan jättänyt...

Taava: Onpa tietenkin! Sehän kuuluu Amerikan ja tämän Suomen välillä olevan niin suuri merikin, että ei kirkkaalla ilmallakaan toista rantaa näe. Tuo Jaakon-Tuomaan Juhokin, joka meriä on niin paljon seilannut, sanoi minulle että...

Eero (Naurahtaen): Kyllä sitä on merta Amerikan ja Suomen välillä. Saa siinä seilata monta päivää, ennenkuin yli pääsee.

Taava: Voi, Vooi! Mutta ompa se kummaa, ettei ne ihmisraukat eksy sinne ijäksi päiväksi...

Eero: Eivät eksy. Kyllä merimies tiensä löytää suuremmillakin merillä.

Taava: Vieläkö niitä sitten on suurempiakin meriä?

Eero: On niitä meriä maailmassa! Sekin Iso Valtameri, joka on toisella puolen maailmaa, on niin suuri, että sen etelän puoleinen laita kohoaa hyvän matkaa auringon toiselle puolen.

Laitolan emäntä: Hi, hi, hih! Jopas taisi Eerolta tulla vähän liikojakin lasketuksi!

Taavetti: Liijan suurelta se minustakin tuntuu.

Eero: Kyllä se on puhdasta totuutta mitä sanoin! Enkös minä sitä tietäisi, kun olen monta vuotta siellä seilannut. Olenpa monet monituiset kerrat katsellut sieltä valtameren toiselta laidalta, kuinka sinne aurinko paistaa pohjoisesta, sen sijaan, kun se täällä näyttää olevan etelän puolella. Ja ei suinkaan se muutoin sillä tavoin näyttäisi, jos ei maailma ylettyisi auringon toisellekin puolen!

Haaralan isäntä: Mutta niinhän ne opettavat kouluissa, että maailma on pyöreä kuin pallo, joka kantilta.

Eero: Niinhän ne opettavat, mutta toisenlaiseen käsitykseen olen minä tullut. Maailma on soikea niinkuin soikka peruna ja lisäksi toinen pää käpristynyt ylös päin, auringon taka, eteläpää nimittäin. Sen vuoksihan etelämaissa onkin niin lämmin.

Taava: Eero kai sen parhaiden tietää, kun on niin paljon maailmaa kulkenut. -- Vaan kyllä se tosiaan on kummallinen tämä maailma!...

Taavetti: On se! Mutta se minusta on käsittämätöntä, että mitenkä kaikki pysyy niin tasaisesti maan pinnalla, kun se niin monimutkainen on?

Taava: No sanokaas muuta! Kyllä se on kummallista!

Laitolan emäntä: Ihmeellisiä ne ovat Luojan työt!...

Liisa (Tulee, kantaen kahvia suurella tarjottimella. Heti hänen jälessään Martta, kummassakin kädessään porsliinilautanen, joissa on: toisessa korppuja ja toisessa rinkeliä. Kahvia ja etenkin nisua ottaessa naiset kursailevat, huudahtellen: "No, eihän sitä nyt olisi tarvinnut!" ja "Näin paljon nisuakin!" y.m.s.)

Martta (Nisua jakaessaan): No, ottakaa nyt, elkää säästäkö! -- Ottakaa, ottakaa! -- Ei sitä monesti satu meilläkään näin olemaan, mutta nyt kun on ainoan poikamme kotiatulopäivä, niin pidetään nyt tässä vähän tulijaisia.

Taavetti (Kahvia ottaessaan, kaivettuaan ensin tupakkapurun poskestaan, jonka asettaa piirongin nurkalle): Niinpä vainkin, tulijaisia -- kyllähän se tuntuisi lystiltä kenestä hyvänsä, kun saa Amerikassa rikastuneen poikansa kotiin...

Martta: Lienee rikastunutkin, kukapa sen niin tarkoin tiennee. Mutta vaikkapa tulisi vain köyhänäkin, niin rakkaudellapa hänet kuitenkin vastaan ottaisimme.