Ensimmäiset ihmiset kuussa

I. Mr. Bedford tutustuu Mr. Cavorin kanssa Lympnessä. II. Cavoriitin ensimmäinen valmistuminen. III. Pallon rakentaminen. IV. Pallon sisässä. V. Matkalla kuuhun. VI. Maihin kuussa. VII. Päivännousu kuussa. VIII. Aamu kuussa. IX. Tähystely alkaa. X. Eksyneitä ihmisiä kuussa. XI. Kuunvasikkain laitumilla. XII. Seleniitan ulkomuoto. XIII. Mr. Cavorin arveluita. XIV. Keskustelu-kokeita. XV. Huimaava silta. XVI. Näkökohtia. XVII. Taistelu teurastajain luolassa. XVIII. Auringon valossa. XIX. Mr. Bedford yksinään. XX. Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa. XXI. Mr. Bedford Littlestonessa. XXII. Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedon-anto. XXIII. Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta. XXIV. Seleniitain luonnonhistoria. XXV. Suuri Lunari. XXVI. Cavorin viimeinen tiedonanto.

I.

Mr. Bedford tutustuu Mr. Cavorin kanssa Lympnessä.

Kun nyt istahdan kirjoittamaan tänne viiniköynnösten siimekseen, eteläisen Italian sinitaivas pääni päällä, niin minua hiukan hämmästyttää, ajatellessani, että minun osallisuuteni Mr. Cavorin kummallisissa seikkailuissa oli sittenkin vain pelkkää sattumaa. Minä jouduin niihin sellaisena aikana, jolloin arvelin olevani täydessä turvassa pienimmiltäkin häirityksiltä. Olin tullut Lympneen siinä luulossa, että se se vasta on sellainen paikka maailmassa, missä ei mit'ikään tapahdu. "Täällä", ajattelin, "täällä, jos missään, saa olla rauhassa ja tehdä työtä."

Ja seurauksena kaikesta tuosta on tämä kirja. Näin se sallimus välisti kokonaan tyhjäksi tekee ihmisen pienet suunnitelmat.

Olkoon tässä nyt ohimennen mainittuna, että minä vast'ikään olin kestänyt aika keikauksen eräässä taloudellisessa yrityksessä. Nyt kun tässä istun, ympärilläni kaikki rikkauden luomat edut, nyt tuntuu oikein nautinnolta mainita silloista hätääni. Saatan senkin myöntää, että jossain määrin olin itsekin ollut vikapää kovaan onneeni. Saattaa olla, että minussa on jonkun verran kykyä yhteen ja toiseen; liikehommain hoito ei ainakaan kuulu niihin. Mutta siihen aikaan minä olin nuori, ja nuoruuteni moitittaviin puoliin liittyi sekin, että luulin olevani ties kuinkakin taitava affääreissä. Nuorihan minä ikääni nähden vieläkin olen, mutta se, mikä minulle silloin tapahtui, on nyäissyt pois palasen nuoruutta minun ajatuksistani. Onko se minussa tuonut palasen älyäkin päivänvaloon, se on sangen epäiltävä asia.

Tuskin tarvinnee käydä juurta jaksain kertomaan, millaiset spekulationit laskivat minut maihin Lympnessä Kentin kreivikuntaa. Nykyaikanahan lyöpyy liikeyrityksiinkin räikeä seikkailun leima. Minä olin pannut liikkeesen liian paljo. Näissä tällaisissa asioissa vallitsee järkähtämättömästi vissi määrä antamista ja ottamista, ja minun osakseni oli lopulti tullut antaminen. Ilkeältä se vain tuntui, että vielä silloinkin kuin minulla ei enää ollut kuin kouran täysi tyhjää, muuan äkäpää velkoja piti sopivana ruveta häjyksi. Olette kukaties huomanneet, kuinka tulisena välisti leimahtaa loukatun hyvän avun tunto tahi lienette vain tunteneet sellaista. Kovin hän ahdisti minua. Ja vihdoin näytti siltä, ettei minun auta muuta kuin ruveta kirjoittamaan näytelmiä, ellei tässä täydy käydä elää kitkuttamaan kauppapalvelijana. Mutta ennenkuin niin hullusti käy -- arvelin -- niin kyllä minä ponnistan kaikki voimani, saadakseni näytelmän kokoon, sillä minussa on jonkun verran mielikuvitusta ja loistavan upeuden aisteja. Paitsi varmaa vakaumusta kyvyistäni affäärimiehenä, oli minussa siihen aikaan aina asunut sekin luulo, että pystyn kirjoittamaan varsin hyvän näytelmän. Eikä tuommoinen ajatus luullakseni kovin harvinainen olekaan. Minä tiesin, ettei millään muulla yrityksellä -- lain ja asetusten mukaisia liiketoimia lukuun-ottamatta -- ole niin loistavaa onnistumisen mahdollisuutta, ja tämä se kaiketikin yhä enemmän ja enemmän vahvisti minua päätöksessäni. Ja niinpä olin jo tottunut siihen ajatukseen, että tämä kirjoittamaton näytelmä on oleva sangen sopiva ajanvietto, jahka vaan ensi kertaa sateinen päivä sattuu.

Ja se sateinen päivä sattuikin, ja minä ryhdyin työhön.

Pianpa huomasin näytelmän kirjoittamisen kysyvän enemmän aikaa kuin olin luullutkaan. Olin laskenut siihen menevän kymmenen päivää ja saapunut Lympneen, hankkiakseni sopivan tyyssijan itselleni siksi aikaa kuin työtä kestää. Onnellisena pidin itseäni, kun sain tämän pienen huvilan, tehtyäni kontrahdin kolmeksi vuodeksi.

Hankin siihen sitten muutamia huonekaluja ja valmistin täällä ollessani ruokani omin käsin. Mrs. Bond olisi kyllä kauhistunut minun keitoksiani, mutta, uskokaa pois, ei niistä mausteita puuttunut. Minulla oli kahvikattila, keitinpata munia ja toinen perunoita varten ja pannu, jossa sopi paistaa makkaroita ja sianlihaa -- siinä yksinkertaiset esineet elämäni mukavuutta varten. Eihän ihminen aina voi elää upeasti, mutta yksinkertaisuus on aina mahdollinen vaihtoehto. Ja sitten otin velaksi 18-gallonin nassakan olutta ja panin kellariin, ja leipää toi minulle joka päivä muuan luottavainen leipuri. Eihän tämä nyt ihan Sybarin mallin mukaista liene ollut, mutta olen minä kovempaakin kokenut. Säälikseni kyllä hiukan kävi tuo leipuri, joka oli kerrassaan kunnon mies, mutta parasta toivoin häneenkin nähden.

Jos ken yksinäisyyttä kaipaa, niin ei sen parempaa paikkaa ole kuin Lympne tuolla saviperäisessä osassa Kentiä. Minun mökkini seisoi entisen merikallion rinteellä, katsella tähystellen Romneyn aulangon yli ulos ulapalle. Sateisilla ilmoilla tämä paikka on melkein saavuttamattomissa, ja niin siellä kerrottiin, että polisimiehen täytyy kaikkein vetelimmät kohdat matkastaan kulkea lautapalaset jalkain alla. En sitä koskaan omin silmin nähnyt, mutta saatan kyllä mielessäni tuon kaiken kuvailla. Koko kylässä ei ole kuin moniahta mökki ja talo, ja joka oven edessä seista törröttää isoja koivuluutia, joilla pahimmat saviliejut luodaan pois. Tästä jo saanee jonkinlaisen kuvauksen seudun ulkomuodosta. Melkein tekisi mieli epäillä, tokko moista paikkaa on olemassakaan, ellei se olisi kalpenevia muistoja jo kauan sitten menneiltä päiviltä.

Roomalaisvallan aikoina siinä oli Englannin suuri satama, Portus Lemanus. Nyt on meri siitä neljän mailin päässä. Jyrkkä mäenrinne on täynnään roomalaisia tiilejä suuremmissa ja pienemmissä röykkiöissä, ja siitä muinoinen Watling Sreet, paikoin vieläkin kivellä laskettuna, ampuu nuolena pohjoista kohti. Usein seisoskelin mäen kukkulalla, mietiskellen kaikkea tuota, ja mieleeni kuvastuivat kaikki nuo galerit ja legionat, sotavangit ja viran-omaiset, naiset ja kauppiaat, minunmoiseni liikemiehet, kaikki nuo ihmisparvet, joita touhuten ja pauhaten satamasta läksi ja satamaan tuli. Ja nyt vain pelkkiä tiiliröykkiöitä ruohoisella rinteellä, pari lammasta ja -- minä! Ja siinä, missä ennen muinoin satama oli sijainnut, siinä nyt aulanko leveänä, kaarevana vyöhykkeenä kulkee kaukaista Dungenessia kohti. Siellä täällä siintää silmään yksinäisiä puuryhmiä ja vanhain; keskiaikaisten kaupunkien kirkontorneja, jotka nekin Lemanusen mukana kulkevat yhä lähemmäs ja lähemmäs häviötänsä.

Tämä näky aulangolle oli todellakin kauniimpia, mitä milloinkaan olen saanut silmäillä. Dungeness, luullakseni viidentoista mailin päässä, kuulsi kuin lautta merenpinnalla, ja loitommalla länttä kohden kohoilivat Hastingsin kukkulat mailleen menevän auringon paisteessa. Välisti ne näyttivät kirkkailta ja läheisiltä, vuoroin taas himmeiltä ja matalilta, ja usein autere pyyhkäisi ne kokonaan näkyvistä. Ja kaikissa lähimmissä osissa aulankoa kulki ristiin rastiin valoisia ojia ja kaivannoita.

Akkuna, jonka ääressä minä työskentelin, antoi tälle mäennyppylälle, ja siitä minun silmäni ensi kertaa sattuivat Cavoriin. Olin juuri parhaillani sovittelemassa näyttämöllepanoa, mieli kokonaan kiinni tässä vaikeassa työssä, ja silloin hän luonnollisestikin veti huomioni puoleensa.

Aurinko oli laskenut, ja taivaanranta kuulsi tuolla vehreissä ja keltaisissa väreissä täynnä rauhaa. Tätä pohjaa vasten juuri ilmeni hänen, tuon kummallisen pikku olennon, musta kuva.

Hän oli varttansa vähäinen, pullea, ohutsäärinen mies, kulmikas liikkeissään. Hän oli katsonut sopivaksi verhota tuon ylen kummallisen sielunsa krikettilakkiin, päällysviittaan ja polkupyöräilijän polvihousuihin ja sukkiin. Miksikä niin, sitä en tiedä, sillä ei hän koskaan pyöräillyt eikä koskaan krikettiäkään pelannut. Tuo oli kovin oikullista vaateparsien yhdyntää, enkä väinkään tiedä, mihin se perustui. Hän heilutteli käsiään ja viskoi jalkojaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja pörisi. Niin hän pörisi kuin sähköä olisi ollut liikkeellä. Ette te semmoista pörinää ikinä ole kuulleet. Ja tuon tuostakin hän koristeli kulkkuaan aivan ylenpalttisella melulla.

Äsken oli satanut, ja jos hänen käyntinsä jo muutoinkin oli nytkähtelevää, niin sitä enemmän se hytki ja nytki nyt tuolla liukkaalla polulla. Aurinkoon päin käännyttyänsä, hän pysähtyi, veti kellonsa esille ja epäröi. Sitten hän huitasi suonenvetoisesti kättään, kääntyi ympärinsä ja läksi paluumatkalleen, ilmeistä kiirettä osoittaen koko olennossaan. Ei hän enää käsiään heitellyt, vaan astui pitkin askelin, jotka saivat hänen verrattain suurten jalkainsa koon niin edulliseen valoon kuin suinkin mahdollista, -- kenkiin tarttunut savi se ihan liioitteli, koettaessaan paisuttaa niitten ulottuvaisuutta.

Tämä tapahtui, ollessani siellä ensimmäistä päivää, juuri kuin näytelmän kirjoittamisen tarmo oli minussa ylimmillään, ja minä pidin tätä sattumaa harmillisena häirityksenä -- siihenhän meni viisi minuttia hukkaan. Ryhdyin jälleen näyttämöllepanooni. Mutta kun sama ilmiö uudistui seuraavana iltana merkillisen täsmällisesti, ja sen seuraavana taas ja ihan joka ilta, milloin ei vaan satanut, niin jo alkoi se näyttämölle-pano käydä kovin tuskalliseksi. "Hiis tuota miestä!" virkoin itsekseni. "Tanssinukeksiko hän tuossa harjoittelekse!" Ja niin minä monta iltaa peräkkäin sadattelin häntä oikein sydämeni pohjasta.

Senjälkeen minun harmini muuttui kummasteluksi ja uteliaisuudeksi. Mitä ihmeitä se mies tuolla lailla menettelee? Neljäntenätoista iltana en enää jaksanut kestää tuota, vaan avasin akkunaoven heti kuin hän oli tullut näkyviin, astuin verannan poikki ja menin suoraa päätä siihen paikkaan, missä hänen oli tapa säännöllisesti pysähtyä.

Hän oli juuri vetänyt kellonsa esille, hänen luokseen saapuessani. Hän oli kasvoistaan pullea ja punakka, silmäkulmat ruskeat -- tätä ennen olin häntä katsellut vain valoa vastaan.

-- Yksi silmänräpäys, sir, -- virkoin minä, hänen käännyttyään.

Hän pysähtyi.

-- Silmänkö räpäys? -- sanoi hän. -- Kyllä. Tahi jos tahdotte puhutella minua kauemmin ettekä pidä pyyntöäni liiallisena... teidän silmänräpäyksenne on mennytkin jo... niin olisiko teidän vastenmielistä lähteä mukaan?

-- Ei millään muotoa, -- vastasin minä, käyden hänen rinnalleen.

-- Minun tapani ovat säännölliset ja aikani seurustelua varten rajoitettu.

-- Ja tämä aikanne on nyt kävelyä varten?

-- Niin on. Minä tulen tänne auringonlaskua ihailemaan.

-- Ettepä.

-- Sir?

-- Ettehän te sitä milloinkaan katsele.

-- Enkö?

-- Ette. Minä olen tarkastellut teitä jo kolmenatoista iltana, ettekä te kertaakaan ole katsellut auringonlaskua, ette kertaakaan.