Vuosisadan lapsen tunnustus

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia -- oli vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa -- samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat: Salvatoribus mundi.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä -- kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat -- ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus -- samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.