Eversti Chabert

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1918.

Honoré de Balzac.

Honoré de Balzac (1799-1850) syntyi toukok. 20 p:nâ Toursissa. Suvun nimi oli alkuaan Balsa tai Baissa, mutta Honorén isä oli sitä hieman kaunistellut ja Honoré itse liitti siihen v. 1830:n jälkeen de-partikkelin. Balsat olivat olleet jonkinlaisia päivätyöläisiä tai pikkuviljelijöitä, mutta vallankumouksen myrskyissä oli Honorén isä osannut kohota johonkin tärkeään asemaan armeijan sanitääri- ja vartiovirastoissa. Äiti oli kaunotar, pesijätär, sitä paitsi lahjakas ja miestään paljon nuorempi. Honorélla oli kaksi siskoa, joista vanhempi, Laure, oli hänen hyvä uskottunsa ja myöhemmin hänen elämäkertansa kirjoittaja, sekä yksi veli, Henri, josta tiedetään vähän ja sekin vähemmän mairittelevata.

Isä toivoi pojastaan lakimiestä, mutta taipumukset veivät häntä toisaalle. Hänestä tuli kirjailija, vieläpä laatuaan aivan ensiluokkainen, hänestä tuli hänen oman aikansa Ranskan paras kirjallinen kuvastin.

Balzac aloitti kirjallisen toimintansa salanimellä. Hän julkaisi muutamia romaaneja, mutta niillä ei ollut menestystä. Nyt koetti hän onneaan kustantajana, mutta velkaantui siten ainoastaan pahanpäiväisesti. Tällöin saavutti hän kuitenkin runsaasti kokemusta ja ihmistuntemusta ja sai sammumattoman keinottelemishalun, mikä painoi lähtemättömän jäljen hänen myöhempään elämäänsä ja kirjalliseen toimintaansa. Pysyäkseen taloudellisessa tasapainossa hän kirjoitteli vuorokaudet umpeen, usein kuusikintoista tuntia yhteen menoon. Ja hänen kirjallisesta työpajastaan läksikin sitten teos toisensa jälkeen, kaikkiaan parisataa, mitkä hän järjesti yhdeksi suureksi kokoelmaksi, "inhimilliseksi komediaksi" (La comédie humaine). Sitäpaitsi julkaisi hän "Sata hullunkurista kertomusta" (Les cent contes drolatiques), vieläpä joukon näytelmiäkin.

Balzac ei ottanut suuresti osaa seuraelämään, hän eli vain työssään ja omassa mielikuvamaailmassaan. Ja hän olikin oikea mielikuvituksen jättiläinen. Hänen terävä silmänsä tunki inhimillisen elämän kaikille aloille, sen salaisimpiinkin sopukoihin, näki kaikki sen pyyteet, sen kiehumisen ja kuohumisen. Ja tämän kaiken hän esitti räikeässä alastomuudessaan. Hän viihtyi kernaammin ihmisluonteen kehnompien puolien, kuten rahanhimon, ahneuden ja eläimellisten vaistojen kuvaamisessa ja vaikutti siten kokonaan uuden, n.s. naturalistisen taidekoulun syntymiseen, niin romanttisen runsas ja rikas kuin hän itse olikin ollut mielikuvitukseltaan ja esittämistavaltaan.

Eversti Chabert, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, edustaa hyvin, suppeudestaan huolimatta, Balzacin suunnatonta tuotantoa. Siinä saadaan tutustua tekijän tyyliin, sen moniin ansioihin, mutta myöskin sen vikoihin, hänen haluunsa esittää ihmisiä, joilla on jokin kiihko, tai joku päähänpisto, mikä ratkaisevasti vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Saammepa siinä tutustua jossain määrin hänen paatokseensakin.

I.

-- Kas niin, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!

Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota lakiasiaintoimistoissa nimitetään katuojan harppojiksi. Hän nakersi parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen, hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.

-- Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä, ihminen hän on aina sentään, -- sanoi pääkirjuri, keskeyttäen kustannusarvion yhteenlaskemisen.

Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin, kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton, hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat kuukaudessa.

-- Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi kuskinkauhtanaksi? -- sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka saa opettajansa kiinni virheestä.

Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän kärkeä vasten.

-- Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? -- sanoi matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa jäljensi.

Sitten Godeschal jatkoi esitystään: -- Mutta ylevässä ja hyväntahtoisessa viisaudessaan hänen Majesteettinsa Ludvig kahdeksastoista (kirjoittakaa kaikki kirjaimilla, te oppinut Desroches siellä, joka kirjoitatte puhtaaksi) ottaessaan uudestaan hallitusohjat käsiinsä, käsitti (mitähän se suuri velikulta käsitti?) sen korkean tehtävän, johon hänet jumalallinen kaitselmus oli kutsunut!... (huutomerkki ja kuusi pistettä: oikeudessa ollaan siksi suopeita, että se sallitaan meille), ja hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, kuten käy ilmi allamainitun asetuksen päiväyksestä, korjata ne vahingot, jotka meidän vallankumouksellisten aikojemme hirveät ja surulliset hävitykset ovat aiheuttaneet, palauttamalla uskollisille ja lukuisille palvelijoilleen (lukuisa on tässä mairittelua, minkä pitäisi miellyttää tuomioistuinta) kaikki heidän myymättä jäänyt omaisuutensa, tavattiinpa se sitten yhteismailla, tavattiinpa se sitten kruunun tavallisilla tai erityisillä alueilla, tavattiinpa se sitten vaikka julkisten laitosten eläkemailla, sillä me olemme ja tahdomme olla oikeutetut väittämään, että sellainen on tuon kuuluisan ja niin suoran asetuksen henki, asetuksen, joka on annettu... -- Odottakaa, -- sanoi Godeschal kolmelle apulaiselle, -- tämä lauselurjus on täyttänyt koko sivun! No niin, -- jatkoi hän, kostuttaen kielellään taitetun arkin selkää saadakseen käännetyksi leimapaperinsa paksun sivun. -- No niin, jos haluatte tehdä hänelle kepposen, niin hänelle on sanottava, että asianajaja ei voi puhella liiketuttaviensa kanssa muulloin kuin kahden ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä, palaako tuo vanha hylkiö! -- Ja Godeschal tarttui alottamaansa lauseeseen: -- joka on annettu... Seuraatteko mukana? -- hän kysyi.

-- Kyllä! -- huusivat nuo kolme kopistia.

Kaikki tapahtui samalla kertaa, anomuksen lukeminen, lörpöttely ja kepposen suunnitteleminen.

-- Joka on annettu... Kuulkaapas, ukko Boucard, minä päivänä asetus on annettu? Täytyy toimittaa kaikki perusteellisesti, totta maar! Sillä lailla täytetään sivuja.

-- Totta maar! -- toisti eräs kopisteista ennenkuin Boucard, pääkirjuri, oli vastannut.

-- Mitä, oletteko kirjoittanut totta maar? -- huudahti Godeschal luoden yhteen vastatulleista silmäyksen, joka samalla kertaa oli vakava ja ivallinen.

-- Kuinkas muuten, -- sanoi Desroches, -- neljäs apulainen, kumartuen katsomaan naapurinsa jäljennöstä, hän on kirjoittanut: Täytyy kirjoittaa kaikki perusteellisesti! ja totta maar'in yhdellä a:lla.

Kaikki apulaiset päästivät suuren naurun.

-- Kuinka, herra Huré, te pidätte totta maaria lakiterminä, ja sanotte olevanne Mortagnesta! -- huudahti Simonnin.

-- Raaputtakaa se tarkoin pois, -- sanoi pääkirjuri. -- Jos tuomari, jonka tehtävä on kantaa maksut asiapapereista, näkisi sellaista, niin hän sanoisi että on tehty pilaa tuhertamisesta! Ja te aiheuttaisitte ikävyyksiä isännällemme. Kas niin, älkää enää koskaan tehkö sellaisia tyhmyyksiä! Normandialaisen ei sovi kirjoittaa huolimattomasti anomusta. Se merkitsee tuomarin kirjureille samaa kuin kiväärit olalle! sotilaille.

-- Joka on annettu...? -- kysyi Godeschal. --- Sanokaa minulle toki, koska, herra Boucard?

-- Kesäkuussa 1814, -- vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen. Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: -- Sisään! Boucard jäi katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä tarkoitetaan nimellä brousilles (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.

Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä, laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille, että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen apulainen oli parastaikaa oikeudessa.

Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.

Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot, myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.

Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä "pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja, jotka polveutuvat Chletin, lyhentämättömässä muodossa Chateletin, asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen oikeusistuinta.