Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua, jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa Zbaraziin.

-- Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa kuuta kohti, -- onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua aina Dnieperin takaa asti?

-- Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.

-- Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin Jumalalta vain kuolemaa.

-- Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.

-- Jumala sen hänelle palkitkoon.

-- Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.

-- Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.

-- Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.

-- Onko meillä siis uusi kuningas?

-- Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin minä naimisiin.

-- Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?

-- Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme, jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.

Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.

-- En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä minusta enemmän kuin minä teistä.

Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.

-- Pidätte siis minusta?

-- Pidän varmasti.

-- Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin Varsovassa kuninkaanvaalin aikana -- Wolodyjowski sen saattaa todistaa --, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.

Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.

-- Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.

Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi. Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.

-- Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. -- Pian alkaa hämärtää.

-- Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. -- Minä olenkin jo niin uninen, että näen hevoseni pään kahtena.

Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta. Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa. Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä. Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba suunsa takin liepeeseen ja sanoi:

-- Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin kelpaa.

-- Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, -- nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut teille.

Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja räpytteli silmiään.

-- Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa -- sillä eihän se mikään häpeä ole --, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä Horpynasta että Czeremysistä.

-- Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.

-- Ettekö kuullut laukauksia?

-- Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.

-- Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi kuulan noita-akan läpi.

-- Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi näköä pahana enteenä.